— Minäkö? Syötävää!
— Leipää hankitaan työllä!
— Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, — sanoi hän, — vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran virkamieheksikin.
Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa — nyt minun täytyi tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin, niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti leipomossa ja aina silloin juttelimme.
Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä. Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää, ravistaen suortuviaan ja hymyilee.
Kerran minä kysyin häneltä:
— Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?
— Myöhemmin sanon, — lausui hän, — odota kolmekymmentä vuotta. Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole halua valehdellakkaan!
Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi. Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.
— Meri, — sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit — valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista, niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia saaria siinä.