Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä kuiskaa hän surullisesti:
— Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta… Oi Herra Jumala!
Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.
— Nähdä Kaukaasia, — juttelee Serafim, — se merkitsee nähdä maan todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy:
— Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?
Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.
— Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä,
Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!
Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä.
Kysyn häneltä kiukkusesti:
— Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he ovat olemassa?