— Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.
— Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria — kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!
Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän, piru, nauraa hohottaa.
Joskus sanon hänelle kiukkusena:
— Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta leipää!
— Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, — sanoi hän. — Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, — vallan kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet itsekin ottanut vierasta varaa!
Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan puhui aina suoraan:
— Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.
Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?
Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin, vaan Serafim sanoi: