Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka oli elävänä pantu hautaan.
Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:
— Mitäs tahdot?… puhu…
Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:
— Sinä itse riitelet… Miksi riidellä… Jumalaa täytyy palvella nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan yksinkertaisesti rakastaa.
— Minä, näetkös, rakastan Häntä.
— No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä vaan sano — kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei mitään sen enempää.
Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän unohtanut puhumisen, — hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.
Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan… Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani ja minä en liikkunut.
— Rukoile sinä, — sanoi hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun edestäsi.