Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.
Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:
— Oletko sinä vielä täällä?
— Olen.
— Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.
Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa, tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä, ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä jo neljättä vuotta!
Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.
— Joku on tullut. Onko se eilinen?
— On, se olen minä.
Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin: