— Älä sinä loukkaa Jumalaa… Mitä sinä tarvitset… Kenties palasen leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen. Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi. Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus! Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he eivät ota sitä pois.
Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.
— Sinä olet vaiti, — sanoo hän miettiväisesti, — se on hyvä. Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti. Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee? Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä. Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti vaan käskee, — lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo! Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko — anna minulle anteeksi Kristuksen nimessä!
Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen hourailuaan ja ajattelin:
— Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän suhistaa kuivettuneella kielellään:
— Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena… Sillä on niin ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.
Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:
— Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!
Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
— Kuitenkin piru työnsi… Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä veli? Mene Jumalan nimeen!