Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta… Mitä varten se vanhus on niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä — ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia irvisteleviä naamoja.
Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää — vihaten ja halveksien ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän kuiskasi:
— Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:
— Ohoho…
Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella huokauksella pyhän munkin kuiskausta:
— O-o-o.
Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.
Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani, maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut enää ollenkaan hampaita.
Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:
— No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!