— Kiitoksia! Sehän oli hauskaa… Kas tuossahan Varjenka tulee!
Varjenka ilmaantui oveen yllään kevyt, valkoinen puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin. Hänen pukunsa muistutti lasten mekkoa, ja itse hän näytti siinä lapselta. Pysähtyen silmänräpäykseksi ovessa hän kysyi:
— Oletteko minua odottanut sitten? — ja ääneti kuin pilvi hän liiti pöydän luo.
Ippolit Sergejevitsh kumarsi hänelle mitään sanomatta ja pusertaessaan hänen kyynärpäähän saakka alastonta kättään tunsi hänestä lähtevän suloista orvokkien tuoksua.
— Kylläpäs hän on itseään hajustanut! — huudahti Jelisaveta
Sergejevna.
— Tokkohan sen enempää kuin tavallisesti? Pidättekö te parfymeista, Ippolit Sergejevitsh? Minä pidän kovasti! Kun on orvokkien aika, niin minä uinnin jälkeen joka aamu hieron niillä käsiäni… Sen minä opin jo alkeiskoulussa. Pidättekö te orvokeista?
Ippolit Sergejevitsh joi teetään katsomatta häneen, mutta hän tunsi tytön katseen lepäävän kasvoillaan.
— Minä en tosiaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, pidänkö niistä vai enkö, — sanoi hän kuivasti kohauttaen olkapäitään, mutta hymähti tahtomattaan, kun katseensa osui tyttöön.
Tytön lumivalkean puvun varjostamat kasvot hohtivat verestä punaa, ja syvät silmät säteilivät kirkasta iloa. Hänestä huokui terveyttä, nuoruutta, onnea. Hän oli kaunis kuin kirkas toukokuun päivä pohjolassa.
— Ettekö ole tullut ajatelleeksi? — huudahti hän. — Miksette? Tehän olette botanikko.