Pöydällä oli suuri sinikupuinen lamppu, josta valo lankesi permannolle.
Ippolit Sergejevitsh pysähtyi lampun valopiirin reunaan ja katseli huoneen ikkunoihin tuntien vastenmielistä, epämääräistä levottomuutta. Ikkunoita oli kaksi, ja niitten takana häämöttivät puitten latvat tummina varjokuvina. Hän avasi molemmat ikkunat. Huone tulvahti täyteen kukkivain lehmusten tuoksua, ja sen mukana lensi sisään iloinen naurunpurskahdus terveestä rinnasta.
Hänen vuoteensa oli valmistettu sohvalle, josta se peitti yli puolen. Hän loi silmäyksen vuoteeseen ja alkoi heti avata kaulavaatetta, mutta sitten hän työnsi kiivaasti nojatuolin ikkunan eteen ja istuutui siihen yrmein mielin.
Tämä käsittämätön levottomuuden tunne samensi hänen ajatuksiaan ja ärsytti häntä. Tyytymättömyys heräsi hänessä harvoin ja jos heräsikin, niin se ei koskaan ahdistanut häntä voimakkaasti eikä pitempää aikaa — hän osasi puistaa sen pian päältään. Hän oli vakuutettu, että ihmisen täytyy ja että ihminen voi ymmärtää mielenliikutustaan ja kehittää tai hävittää sen, ja kun hänen kuultensa puhuttiin salaperäisestä, sekavasta sielunelämästä, niin hän ivallisesti hymähtäen sanoi sellaisen olevan metafysiikkaa. Sitäkin ilkeämmältä tuntui hänestä nyt tämä käsittämätön mielenliikutus.
Hän kysyi itseltään: oliko tuon terveen ja kauniin — mutta kaikesta päättäen aistillisen ja kehittymättömän — tytön tapaaminen saattanut vaikuttaa häneen näin omituisesti? Ja huolellisesti mielessään tarkasteltuaan päivän vaikutelmia hänen täytyi vastata itselleen myöntävästi. Niin, niin se oli, sillä tyttö oli yllättänyt hänen ajatuksensa, sillä hän oli kovin väsynyt matkasta ja oli juuri haaveilemassa, mikä oli hänelle peräti vierasta, kun tyttö yhtäkkiä ilmaantui hänen eteensä.
Tämä tutkiskelu rauhotti häntä jonkun verran, ja samassa ilmaantui Varjenka kaikessa loistavassa neitseellisessä kauneudessaan hänen sielunsa silmäin eteen. Hän katseli häntä silmät ummessa niellen hermostuneesti palavan paperossin savua, katseli ja arvosteli.
— Hän on oikeastaan, — ajatteli hän, — alhainen: liian paljon verta ja lihaksia hänen terveessä, solakassa ruumiissaan ja liian vähän hermoja. Hänen lapsellisissa kasvoissaan ei ole henkisen etevyyden leimaa, ja ylpeys, joka loistaa hänen syväin, tummain silmäinsä avonaisesta katseesta, on naisen, joka on tietoinen kauneudestaan ja jonka ihailijat ovat hemmotelleet piloille. Jelisaveta sanoi, että tämä Varjenka on vallottanut kaikki… Tyttö koettaa nyt tietysti vallottaa hänetkin. Mutta hän on tullut tänne tekemään työtä eikä kuhertelemaan, ja tyttö on ymmärtävä sen kohta.
— Mutta enkö minä ajattele häntä liiaksi näin ensimäisen tapaamisen jälkeen? — välähti hänen mielessään.
Suurena ja punertavana kohosi kuu puiston puitten yli: se katsoi pimeydestä kuin yön synnyttämän hirviön silmä. Epäselviä ääniä kantautui halki ilman kylästä päin. Ikkunalla ruohossa risahti: kaiketi myyrä tai siili, joka on saaliin haussa. Satakieli lauloi jossakin. Ja kuu nousi niin hitaasti, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt tärkeän tehtävänsä, joka kuitenkin sitä kyllästytti.
Ippolit Sergejevitsh viskasi sammuneen paperossinsa ikkunasta ulos, nousi, riisuutui ja sammutti lampun. Silloin näytti siltä, kuin pimeys olisi hyökännyt sisään puistosta ja puut lähestyneet ikkunoita katsoakseen sisään. Lattian poikki ylettyi kaksi heikon kuutamon valopintaa.