Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta. Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon, pikkumaisuuden ja muodin kahleista.
Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina. Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka, kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin tuntemaan onnensa.
Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.
Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia, elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton, sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.
Tekijä.
II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.
Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan, ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä, mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla pyydettiin minulta jatkoa.
Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.
Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.
Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran, toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään. Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa, maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen, kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä: »Älä unohda parasta!»