Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi! Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä, jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille, kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi ihanteellista täyttymystä.
Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean, laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.
Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!
Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.
Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa, »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa myöskin kerran asui niitä, »jotka heidän vuosisatansa työnsi luotaan».
Heinäkuun 2 p. 1875.
Tekijä.
III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.
Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja löytää varmasti myös vihamiehensä!
Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit? Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka, oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa, siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.