Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin, että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.

Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa. Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta, siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie. Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta, mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä. Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi, ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa, kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä, vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.

Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta, osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen maanviljelijän luona.

Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille, useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden. Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni. Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi. Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.

Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen. Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.

Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan oppimaan maanviljelystä.

Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme voineet mistään moittia toisiamme.

Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme, m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se, mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle, mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi, huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni, osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat: »Sisästäpäin ulospäin.»

11. SUURI MAAILMA.

Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat, joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.