Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä. Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni, lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa. Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla, että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin, ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään, osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani, kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä tunteistani.

Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia. Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä, täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle. Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka säilyivät koko hänen elämänsä ajan.

Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan. Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta, harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä, saimme makeisia.

Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen…

Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.

Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan. Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin, rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani, kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.

Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!» Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut, huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»

Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa. Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa, jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen, piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme. Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista, joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti meille todella iloa ja lohdutusta.

Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa, hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys, on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä. Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä, että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister» -elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan, ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.

Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.