Minut oli suljettu pois, tuomittu ikuisesti! Miten pääsin kotiin, miten kestin tämän päivän kurjuuden, miten minun onnistui salata syvä kärsimyksen! omaisiltani — en tiedä. Tiedän vain, että pienet sisarentyttäreni, joita suunnattomasti rakastin, näyttivät katseillaan sanovan minulle: »Mitä etsit sinä, kadotettu enkeli, meidän paratiisistamme?»
10. SISÄSTÄPÄIN ULOSPÄIN
Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa, milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi, että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset, siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla, tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta. Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin tulevaisuudelle!
Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla. Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä »erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen, joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani — moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron vain, kuinka asia oli.
Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.
Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.
Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa. Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset, tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.
Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta. Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.
Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung». Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas, plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen toimintaan.
Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.