Opettajamme toivoi, että me konfirmatsionin edellä nauttisimme opetusta yhdessä muiden rippilasten kanssa. Tämä toivomus ilahutti ja liikutti minua. En ollut koskaan saanut iloita yhteisestä opetuksesta muiden kuin sisareni kanssa. Minusta oli hauskaa juuri tällä tavalla joutua seuraan, jonka useimmat jäsenet olivat minua alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkakin Jumalan edessä samanarvoisia. Useimmat näistä kuudestakymmenestä pojasta ja tytöstä olivat yksinkertaisia talonpoikaislapsia. Asetuin ilomielin heidän rinnalleen puupenkille unohtaen täydellisesti, että huone oli pieni ja ilma pilaantunutta noiden lapsiparkojen likaisten ja kosteiden vaatteiden lemusta, he kun kaikenlaisilla ilmoilla saivat taivaltaa tänne maaseudulta asti. Terveyteni oli, kuten jo mainitsin, heikko; olisin kuitenkin halveksinut itseäni, jos en olisi voittanut heikkouttani ja vastenmielisyyttäni. Täällä olin yhtä vapaa kuin muissa seuroissa ujo ja arka. Epäilyni ja arveluni olivat eri asia; mitä opinkappaleihin ja itse oppiin tulee, osasin ne täydellisesti. Pelkoa en myöskään tuntenut, kun julkisen tutkinnon päivä koitti. Pidin pyhänä velvollisuutenani todistaa kristilliselle seurakunnalle, että tunsin kristillisen opin sisällyksen ja olin kelvollinen tuon seurakunnan jäseneksi. Kirkko oli tungokseen asti täynnä ihmisiä; annoin vastaukseni lujalla äänellä, ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että sanani olivat kuuluneet kirkon etäisimpään soppeen saakka. Kotona iloittiin menestyksestäni. Minä en kuitenkaan tästä vielä tuntenut tyydytystä. Sieluni oli halannut päästä käsitykseen äärettömyydestä, saavuttaa ikuisen totuuden ilmestys ja muuttua jumalallisen armon kautta uudeksi ihanteelliseksi olennoksi, virheettömäksi ja tahrattomaksi, — tätä kaikkea olin kaivannut viimeisenä juhlallisena viikkona ennen konfirmatsionia. Olisin ilman muuta ollut valmis astumaan kuoleman salaperäisen sillan yli herätäkseni abstraktisen täydellisyyden helmassa.
Pääjuhlallisuuden piti tapahtua sunnuntaina. Edellisenä perjantaina oli meillä viimeinen tunti. Opettajamme oli syvästi liikutettu. Hän puhui meille kyynelsilmin edessämme olevan tilaisuuden pyhyydestä ja tärkeydestä. Vaikkakaan tuo kunnon mies ei toisinaan voinut tyydyttää järkeäni, kykeni, hän aina liikuttamaan sydäntäni. Intoni oli niin palava, että toivoin osalleni suuria taisteluita, uhreja ja sankaritekoja voidakseni näyttää toteen, miten syvät olivat uskonnolliset tunteeni.
Opettajamme vaati meitä tekemään kirjallisesti selvää vakaumuksestamme. Kirjoitin oman tunnustukseni niin rehellisesti kuin mahdollista. Mutta kuinka olisin viime hetkessä voinut ilmaista hänelle kaiken? Kuinka olisin voinut paljastaa, että henkeni syvyyksissä oli ääni, joka vastusti suurinta osaa siitä, mitä hän niin suurella huolella oli meille opettanut, ja että innokkaista ja rehellisistä pyrkimyksistäni huolimatta olin kenties mahdottomampi kirkon hartaaksi jäseneksi kuin talonpoikaislapset, joiden välinpitämättömyys suretti häntä? Toisaalta elin myöskin toivossa, että Jumala ratkaisevalla hetkellä ilmaisisi itsensä minulle ja lahjoittaisi minulle, kuten Paavalille, voitollisen uskon, jota minulla ei vielä ollut.
Opettajani oli täysin tyytyväinen kirjoitukseeni.
Lauantaina menimme yhdessä kaikkien perheemme jäsenten kanssa kirkkoon valmistuaksemme ehtoolliselle, josta sisareni ja minä, heti konfirmatsionin jälkeen, pääsimme ensi kerran osallisiksi. Tämä oli mielestäni koko toimituksen tärkein, mutta myöskin salaperäisin osa. Epäilyn paholainen teki minulle lakkaamatta kysymyksiä vaatien selitystä ehtoollisessa tapahtuvasta ihmeestä. Tunsin hyvin, etten saanut kysyä — että ihmettä kesti vain niin kauan kuin ei kysynyt, vaan uskoi.
Kuuntelin syvällä hartaudella varoittavaa valmistussaarnaa. Mutta kun pappi luki kirkkokäsikirjan sanat: »Joka kelvottomasti syö tästä leivästä ja juo tästä viinistä, hän syö ja juo itsellensä tuomion» — valtasi minut kuolettava kauhu. Kun hän tämän jälkeen kysyi, katuiko jokainen todella syntejään ja astui Herran pöytään toivoen tulevansa lunastetuksi hänen verensä kautta, ja kaikki antoivat lujan, myöntävän vastauksen, olin niin suunniltani, että sanat kuolivat huulilleni. Värisin ja kärsin helvetillisiä tuskia. Me lähdimme kirkosta, silmiäni hämärti kuin unessa. Äitini ja sisareni olivat rauhallisia ja iloisia. Keskustelu oli illalla samanlaista kuin muinakin päivinä. Äskeisestä kirkonmenosta ei puhuttu sanaakaan, vielä vähemmän huomenna tapahtuvasta. Omaiseni näyttivät kokonaan unohtaneen seisovansa hirvittävän tuomion edessä, jonka vaikutus saattoi ratkaisevasti ulottua iankaikkisuuteen saakka, minun ollessani kokonaan murtunut ja masentunut hirvittävän edesvastuun painosta, joka oli sälytetty sieluuni. Olinko kelvollinen syömään tuosta leivästä, juomaan tuosta viinistä? Oliko uskoni niin vahva kuin kirkko vaati? Sata kertaa olin huutamaisillani: »Ei, ei, minä en ole kelvollinen; minä rakastan maailmaa, aurinkoa, maata, kukkasia, huvituksia, nuoruutta, kauneutta; minä janoan onnea! En tunne valittujen salaisuutta, en käsitä, minkätähden minussa on kaksi olentoa, toinen hyvä, jalo ja autuuteen kelvollinen — toinen turmeltunut ja ikuisen kadotuksen oma.
Mutta olin vaiti, kun pelkäsin, ettei minua ymmärrettäisi, että minua yksinkertaisesti pidettäisiin sairaana tai mielettömänä ja että häiritsisin toisten rauhan. Sulkeuduin huoneeseeni, heittäydyin polvilleni ja rukoilin Jumalalta apua; seuraavana aamuna heräsin rauhallisempana.
Saksassa on tapana, että ylempien säätyluokkien tytöt ovat mustassa silkkipuvussa käydessään ensi kerran ehtoollisella; meilläkin oli sellaiset ja juhlallinen puku rauhoitti minua ja teki minulle hyvää. Kamarineitomme valvoi tavallista suuremmalla huolella pukeutumistamme aivan kuin olisi ollut kysymys maallisesta juhlasta, ja lörpötteli entistä enemmän. Se oli minusta vastenmielistä, mutta hälvensi väkisinkin ajatuksiani. Kun lähdön hetki tuli, sanoin äidilleni hyvästi syvän liikutuksen vallassa ja pyysin häneltä anteeksi virheitäni. Sisareni ja minun täytyi ennen kirkkoon menoamme käydä pastorin luona. Siellä oli kaikkialla kukkia. Opettajamme otti meidät vastaan pappiskauhtanassa ja puhui meille niin sydämellisesti ja sattuvasti, että välinpitämättömimmätkin joukosta näyttivät liikutetuilta. Kun läheisen kirkon kellot alkoivat soida, lähti kulkueemme liikkeelle, opettaja edellä, ja me kaikki kaksittain hänen jäljessään. Pappilasta kirkkoon johtavalle tielle oli siroiteltu kukkia ja kirkkokin oli niillä koristettu. Kaupungin laulukuoro, johon kuului muutamia parhaita ystävättäriämme, tervehti meitä kauniilla laululla. Tunsin siipieni kasvavan ja rukoilin Jumalaa siunaamaan tämän hetken koko elämäni varalle. Saarnaajan ääni, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni pienessä vihreässä huoneessa, rauhoitti minua. Kun pastori saarnan jälkeen kysyi meiltä uskontunnustustamme, annoin vastaukseni lujalla vakaumuksella. Sitten polvistuin muiden kanssa ottamaan vastaan hänen siunauksensa. Hän laski kätensä jokaisen pään päälle, otti meidät protestanttisen kirkon jäseniksi ja siunasi jokaista erityisellä raamatunlauseella. Minulle hän sanoi: »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.» Sydämeni toisti juhlallisena lupauksena: Uskollinen kuolemaan asti! Kuoro tervehti jälleen lehteriltä nuoria kristittyjä riemukkaalla ylistyslaululla. Me emme enää palanneet rippilasten penkkeihin, vaan vanhempiemme ja sukulaistemme luo odottamaan, että ne, jotka eivät aikoneet ottaa osaa ehtoolliseen, poistuisivat kirkosta.
Kun alotettiin virsi »Oi, Jumalan karitsa», joka valittavana ja ikäänkuin väristen salaperäisen ihmeen edessä kaikui kirkossa, palasi tuskani ja epäilyni. Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Sydämeni löi rajusti ja ääneni olisi pettänyt, jos olisin koettanut huutaa: »Ei, ei, minä en voi, minulla ei ole oikeaa uskoa!»
Äidilleni ja vanhemmalle sisarelleni annettiin vaistomaisesti etusija, sillä yhteiskunnallinen arvojärjestys pysyy yksinpä kirkossakin voimassa. Nuorempi sisareni ja minä seurasimme heitä. Lähestyin alttaria silmät maahan luotuina, ulkomaailma oli hälvennyt. Odotin näkeväni ristin salaisuuden, kuoleman, josta tuli elämä, taivaallisen kirkkauden loistossa. — Otin vastaan leivän opettajani kädestä ja kuulin sanat: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Kosketin huulillani kalkkia, eräs ääni sanoi minulle: »Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Mutta sisimmässäni ei tapahtunut mitään muutosta, ei paljastunut mitään salaisuutta, Jumala ei saapunut viemään minua taivaan ihanuuteen, kutsumaan minua valittujen joukkoon!