Tässä toisen kerroksen huoneessa, johon mainittu ikkuna toi valoa, alkoi nyt tärkeä jakso elämässäni. Se oli pastorin työhuone. Kokonaisen vuoden kävimme sisareni ja minä siellä kaksi kertaa viikossa saadaksemme tietoja protestanttisen kirkon opinkohdista.
Antauduin palavalla innolla tähän opiskeluun. Toivoin nyt pääseväni osalliseksi totuuden ilmestyksestä ja tajuavani elämän salaisuuden — löytäväni sanan, joka ikuisesti määräisi olemassaoloni. Rauhallinen, pieni huone yksinkertaisine sisustuksineen ja kirjoineen, iltapäivä-auringon säteet, jotka leikkivät pähkinäpuun oksissa muodostaen pyhimyskehän opettajan pään ympärille — kaikki tuo yhtyi suloiseksi, mystilliseksi sopusoinnuksi, se oli kuin kajastusta uskon ensi ajoilta. Tunsin olevani toisessa maailmassa, itse Jumalan läheisyydessä. Tunsin itseni voimakkaaksi alottamaan taistelun perisyntiä vastaan, johon opin uskomaan, maailmaa vastaan, joka tahtoo kukistaa hengen. Sieluni autuus oli minulle syvästi vakava asia. En tahtonut pysähtyä sanoihin, vaan todella harjoittaa kristillistä kieltäymystä ja saavuttaa hengen voiton lihan yli, mikä dogmin mukaan oli täydellisyyden päämäärä. Mutta samaan aikaan tunsin rakkauden elämään ja kaikkeen sen kauneuteen voimakkaana heräävän itsessäni, aivankuin olisi kiusaaja tahtonut asettaa minut koetukselle. Pahahenki vei minut yhä uudelleen kukkuloille, näytti minulle elämän aarteet ja sanoi: »Kaikesta tuostako tahdot luopua?»
Tähän aikaan pääsin kerran sisareni kanssa vasten tavallisuutta tanssiaisiin. Muuan nuori mies, jonka ulkomuoto ja esiintyminen tekivät sangen miellyttävän vaikutuksen, pyysi minua tanssiin. En tiedä, miten se kävi, mutta hänen kuvansa sai tuosta illasta saakka sijan mielikuvituksessani ja sekaantui unelmiini. Näin hänet hyvin harvoin ja olin hänen kanssaan puheissa vielä harvemmin. Hän ei kuuna päivänä voinut aavistaa asuvansa minun ajatuksissani, vielä vähemmän, että minun joka päivä tämän mieltymykseni tähden täytyi taistella ankara taistelu Jumalan kanssa, joka vaati koko sydämeni. Eräänä päivänä sain sattumalta kuulla, että hän vasten isänsä tahtoa liehitteli erästä sievää, mutta pintapuolista ja ikävää tyttöä. Olin suuresti suruissani tästä tiedosta, mutta se ei muuttanut epäitsekästä tunnettani. Rukoilin molempien onnen puolesta, ja sain uuden tilaisuuden päästä voitolle kiusaajasta koettaessani kohdella onnellista kilpailijatartani sydämellisen huomaavaisesti joka kerta kun tapasimme. Samaan aikaan solmisin omituisen ystävyysliiton huolimatta kaikista muista ikäistemme tyttöjen ja meidän välisistä ystävyyssuhteista. Tämä ystävyys vastasi kiihtynyttä sieluntilaani ja oli omiaan sitä yllyttämään. Viereisessä talossa, jonka vain puutarha erotti meistä, asui perhe, johon kuului kaksi sisareni ja minun ikäistä tyttöä. Nuorempi oli kaunotar. Isä, kelpo liikemies, kuului kaupungin merkkihenkilöihin. Toinen sisar oli minua vuotta vanhempi ja vastikään päässyt ripille. Hän oli kalpea, lempeä, vakava olento, kotoisten hyveiden esikuva. Hän oli mielestäni kuin pyhimys. Kun hän eräänä päivänä tuli luokseni ilmoittaen rakastavansa ja ihailevansa minua, olin suuresti hämilläni. En katsonut ansaitsevani sellaista tunnustusta ja olin mielestäni velvollinen ilmaisemaan hänelle sieluntilani, kertomaan hänelle taisteluni ja sisäiset ristiriitani, jotka vain liiankin usein eksyttivät minut tavottelemastani kristillisestä ihanteesta. Tein nämä tunnustukseni kirjeessä, sillä minulla ei ollut rohkeutta suullisesti esittää näin kauheita asioita. En huolinut hänen kiintymyksestään niin kauan kuin hän luuli minua paremmaksi kuin itse mielestäni olin. Pidin parempana ilmaista hänelle katkeran totuuden heti kuin antaa hänen myöhemmin pettyä. Ajattelin heti hänen ensi silmäyksestään huomaavani, miten olin luisunut alas. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sain häneltä vastaukseksi samanlaisen tunnustuksen, vain vielä hentomielisemmän ja epäselvemmän kuin omani oli ollut! Siitä hetkestä alkaen otin empimättä vastaan hänen ystävyytensä. Tällaiset sydämenpurkaukset lohduttivat minua suuresti samoinkuin sekin, että sain katsella itseäni toisen omantunnon valossa kuin peilissä ja löysin toisesta sielusta tukea omille heikkouksilleni. Käsitin silloin, mikä mahti katolisen kirkon ripillä oli. Ihailin sitä, vaikkakin paheksuin sen väärinkäyttämistä. Ihminen tarvitsi mielestäni niin paljon siveellistä voimaa vapaasti sanoakseen, mitä hänen mielensä sokkeloissa liikkui, että jo se yksinään riitti sovittamaan hänen syntinsä.
Mutta siitä huolimatta huomasin joka päivä kauhulla uusia epäilyn kuiluja itsessäni. Lunastusoppi antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Koettaessani selvittää sitä itselleni ja päästä siitä varmuuteen, näin pelkkiä ristiriitaisuuksia. Jumala, jonka piti olla korkein viisaus ja hyvyys — kuinka saattoi hän luoda vapaalla tahdolla varustetun ihmisen ja tuomita hänet samalla sokeaan kuuliaisuuteen, ikuiseen alistuvaisuuteen täydellisen auktoriteetin edessä? Hän oli lahjoittanut ihmiselle paratiisin sillä ehdolla, että tämä aina pysyisi orjana. Niin pian kuin ihminen tunnusti yksilöllisyytensä ja toteutti ihmisyytensä käyttämällä omaa arvostelukykyään, karkoitettiin hänet paratiisista, eikä ainoastaan häntä, vaan myöskin viimeiseen polveen saakka kaikki hänen jälkeläisensä, jotka eivät olleet mitään rikkoneet. Ja tämä kaikki oli horjumattomalla ennakkomääräyksellä järjestetty näin siksi, että muuan henki, joka oli Jumala eikä kuitenkaan Jumala, uhraisi itsensä pelastaakseen ihmiskunnan synnistä, jota se ei ollut tehnyt. Missä oli Kristuksen ansio, sillä eihän lyhyt maallinen kärsimys voinut merkitä mitään hänen jumalallisen iankaikkisuutensa rinnalla, kun hän astui ristiltä autuuteen Jumalan oikealle puolelle? Viimemainittu ajatus oli jo lapsena hämmästyttänyt minua. En ollut vielä koskaan tuntenut välittäjän ja lunastajan tarvetta. Olin aina ollut sitä mieltä, että sydämen täytyi löytää Jumala ilman välittäjää, yhtyä häneen välittömästi.
Miten nämä ristiriidat, nämä kysymykset ilman vastausta painoivatkaan omaatuntoani! Miten onnettomaksi ja eksyneeksi tunsinkaan itseni näissä ajatuksen sokkeloissa, näissä uskon ja järjen välisissä taisteluissa! Makasin tuntimääriä polvillani ja rukoilin kuumia kyyneliä vuodattaen Jumalaa, että hän auttaisi minua, antaisi minulle oikean uskon, pelastaisi minut ajattelevan hengen viheliäisyydestä ja logiikan synnistä, joka on niin turmiollinen sokealle kuuliaisuudelle. Rukoilin häntä suomaan minulle armon salaperäisen lahjan.
Ystävättärelleni ainoastaan kerroin syvistä mielenliikutuksistani ja hämäristä taisteluistani, mutta aina kirjeellisesti. Palvelustytöt ihmettelivät noita monia kirjeitä, joita he saivat kuljettaa naapuritalojen välillä, kun me kirjoittamisen asemasta olisimme voineet paljon lyhyemmässä ajassa tavata toisemme ja puhua asiamme. Minun kirjeeni olivat usein runomittaisia, sillä runoileminen oli minulle siihen aikaan helpompaa kuin suorasanainen tyyli. Näiden runojen pääaiheena oli kuoleman kaipaus, halu kokonaan vajota abstraktiseen täydellisyyteen, päästä irti maallisista siteistä ja kantavin siivin kiitää ihannetta kohden. Kuoleman kaipaus oli minussa toisinaan niin voimakas, että olin iloinen terveyteni heikentymisestä, joka suuresti huolestutti äitiäni.
Mutta niin kauan kuin minun täytyi elää, päätin ankarasti noudattaa kirkon määräyksiä. Kirkon oppi hengen ja maailman välisestä dualismista oli minulle täyttä totta, ja päätin paeta maailmaa ja sen kiusauksia. Aloin sillä, etten enää käynyt teatterissa, jota intohimoisesti rakastin; kieltäydyin myöskin seuraamasta omaisiani kutsuihin. He eivät voineet tätä ymmärtää ja pitivät minua oikullisena, liioittelevana olentona. Keksin silloin tekosyitä voidakseni jäädä kotiin ja salatakseni sieluni tila, jonka paljastaminen olisi vain tuottanut minulle tuskaa, he kun olisivat pitäneet sitä sairaloisena. Toisinaan taas rukoilin kyynelsilmin, etteivät he olisi minulle vihoissaan, vaan uskoisivat, että minun tuli enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.
Joka sunnuntai kävin säännöllisesti kirkossa. Siellä ennen kaikkea vaivuin tuohon yhteen suureen asiaan, joka täytti mieleni; unohdin kaiken ympärilläni ja katseeni riippui saarnaajan huulissa.
Eräänä päivänä kiitti eräs hyvin maailmallinen nainen minua hurskaudestani sanoen, että kasvojeni harras ilme oli rakennukseksi koko seurakunnalle. Se koski minuun kovin, en voinut pitkään aikaan olla välitön enkä vapaa. Siitä asti sekaantui hartauteeni tahtomattanikin turhamaisuutta. Sain siihen aikaan kokea, miten vahingollisia ajattelemattomat ja kevytmieliset sanat voivat olla. Lankoni, joka ei tässä suhteessa paljoa arkaillut, pilkkasi minua eräänä päivänä uskonnonopettajani ihailemisesta ja lisäsi ivallisesti hymyillen, että se kyllä tiedetään, minkätähden nuoret tytöt niin mielellään käyvät hänen luonaan. En vastannut mitään, mutta hänen sanansa haavoittivat minua syvästi. Kunnioituksen tunnettuni pastoria kohtaan oli mielestäni häväisty, enkä pitkään aikaan voinut unohtaa noita ajattelemattomia sanoja.
Ystävyys, jota opettajani puoliso osoitti minulle, lohdutti minua suuresti. Kaupungin kielikellot näkivät hänestä paljon vaivaa, etenkin ne, joiden mielestä oli »ikuisesti naisellista» keskustella seurassa lastenkammarista ja talousasioista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ollut muita harrastuksia. Olen jo ennen maininnut, miten mallikelpoinen perheenemäntä pastorin rouva oli, mutta se ei estänyt häntä keskustelemasta muistakin asioista ystäviensä parissa. Häntä syytettiin teeskentelystä, kun hän käytti sivistyneen henkilön puhetapaa. Häntä sanottiin petolliseksi, kun hän oli kaikille kohtelias, mutta vain harvoille avomielinen. En nähnyt hänessä näitä virheitä, vaan nautin hänen luonaan viettämistäni hetkistä, jolloin tunsin todella kehittyväni. Hän oli minulle hyvin hyvä ja kohteli minua kuin vertaistaan älyn ja kokemuksen puolesta. Seurustelin siihen aikaan vain vanhempien kanssa tässä kodissa, sillä vanhin tytär, joka oli jokseenkin minun ikäiseni, täydensi kasvatustaan isoisänsä luona toisessa kaupungissa, ja toinen tytär oli vielä lapsi. Saapuessani äidin huoneeseen, näin siellä toisinaan kalpean ja aran nuoren miehen, melkein pojan vielä, kirjoittavan pöydän ääressä. Tavallisesti nousi hän ylös, kun tulin, tervehti kömpelösti, silmät maassa ja hävisi. Hän oli vanhin poika.