Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet riippumattomaan asemaan.

Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty ainoatakaan yleistä asiaa.

Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen, mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.

Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi, mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen, oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä, vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto, jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa, sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin, vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.

Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet luolastaan: metsästys ja teatteri.

Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä. Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät; ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat, että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista. Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.

Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin, tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että tämä ainoa huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.

Paitsi teatteria oli vielä toinenkin laitos, jonka tarkoituksena oli seurapiirin huvittaminen, mutta josta ruhtinas oli kokonaan erillään. Se oli jonkinlainen klubi, jolle oli annettu ranskalainen nimi »Ressource», vaikka sitä yksinkertaisesti olisi voitu nimittää iltaseuraksi tai sentapaiseksi. Siellä kokoontuivat seurapiirin herrat ja perheenisät, mutta varsinkin nuoret, naimattomat miehet viettivät siellä suuren osan päivää ja melkein kaikki iltakaudet. He lukivat sanomalehtiä, joivat viiniä ja olutta, seuloivat suuren ja pienen maailman uutisia, pelasivat korttia ja biljardia sekä polttivat huoneet uskomattoman täyteen tupakansavua. Sunnuntai-iltaisin pääsivät naisetkin mukaan ja silloin oli kaikella aivan toinen leima. Herrat esiintyivät hännystakeissa, piiput ja sikaarit pantiin piiloon, vanhemmat herrat ja naiset pelasivat korttia, nuoriso huvittelihe seuraleikeillä, keskustelulla ja tanssilla. Kerran kuukaudessa pidettiin suuret tanssiaiset.

Tällaiseksi muodostui seura-elämä pienissä saksalaisissa kaupungeissa. Niiden asukkailla ei ollut suuria omaisuuksia, ja useimmat olivat palkattuja virkamiehiä, joiden varat riittivät vain välttämättömimpiin. Tuollaisessa yhdistyksessä saattoivat kaikki, pienen jäsenmaksun suoritettuaan, tavata tuttaviaan ja nauttia seura-elämän iloja, elämättä yli varojensa. Näissä yhdistyksissä vallitseva sävy ei tosin ollut hienostuneimman seuraelämän sääntöjen mukaista, mutta kun tässä vähäisessä kaupungissa kuitenkin oli pieni hovi, hyvä teatteri, mainio kimnaasi, hyvä tyttökoulu ja muutamia henkisesti ja tieteellisesti arvokkaita miehiä, oli yleinen ajatustaso verrattain korkea, mikä ilmeni myöskin käytöstavassa ja keskustelussa.

Sisareni ja minä emme oikeastaan vielä kuuluneet seurapiiriin, kun olimme ripilläkäymättömiä, sillä rippikoulu oli ainakin siihen aikaan Saksassa nuorille tytöille merkkinä siitä, että he pääsivät aikuisten pariin. Kulkuri-elämämme oli jonkun verran myöhästyttänyt tätä asiaa ja meidän piti valmistuaksemme ottaa vielä kokonaisen vuoden uskontotunteja. Saimme näitä kaupungin etevimmältä papilta. Hän oli vielä nuori mies, kaunis kuin Kristus, huulilla hyväntahtoinen hymy. Hän ei ollut jyrkästi puhdasoppinen, mutta hyvin hyvä ja voitti lempeällä, tuntehikkaalla uskonnollisuudellaan kaikkien rippilastensa sydämet; seurakunnan nuoret kävivät nimittäin hänen edessään rippikoulun. Pastorin rouva oli sangen huomattava henkilö, hänen isänsä oli Saksanmaan etevimpiä hengellisiä puhujia. Hän oli puhdasoppisempi kuin miehensä, mutta myöskin tarmokkaampi ja älykkäämpi. Samalla hän oli mallikelpoinen perheenemäntä. Kun puolisoiden varat olivat hyvin niukat ja perhe suurilukuinen, suoritti hän itse halvimpiakin koti-askareita hoitaen yhden palvelustytön avulla koko talouden. Valmistaessaan taitavin käsin päivällistä, lauloi hän saksalaisen laulun rintalapselle, joka lepäsi pienissä korivaunuissaan hänen vieressään. Saatuaan keiton niin valmiiksi, että tuli piti lopusta huolen, työnsi hän vaunut pieneen aitaukseen, jota nimitettiin puutarhaksi. Siellä leikki toisia, hiukan isompia lapsia pähkinäpuun ympärillä, joka oli tämän paikan ainoa kaunistus. Puun oksat muodostivat viheriän katoksen erään toisessa kerroksessa sijaitsevan akkunan eteen, jonka ääressä akkunalaudalla kukoisti upea ruusu. Vähän väliä ilmestyivät papin hyvät, kauniit kasvot ikkunaan, ja hän hymyili puutarhaan rakkailleen.