Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.
Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.
Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.
8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.
Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani. Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille sälytetään.
Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle. Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista, oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä, tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti, kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän, mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset, vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja, jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon, jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni, minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut suunnattoman arvon silmissäni.
Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti. Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.
Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni, lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.
Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan. Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut, kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.