Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.

7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa. Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä, mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini, nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.

Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi järkyttävän.