»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.
»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita parempi.»
»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan! Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva, joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään. Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi. Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.
Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni, elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin. Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.
Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä. Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua. Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon, johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa eivät voi nukkua.)
Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa, missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa. Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:
»Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
Die unsrer Erde Paradies beschützen;
Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»
[Terve, alpit, se ikuiset muurit,
jotka suojelette maista paratiisiamme.
Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]
Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.