»Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»
[Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]
On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta, joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa kesästä, joka seuraa.
Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin, jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.
14. ETELÄ.
Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden. Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista, viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu, henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä. Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon. Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa, kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan ankarasti taistella nauruaan vastaan.
Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet, olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen, kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä. Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti, ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa. Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta huomautettiin kirjassa.
Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme talvehtia.
Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä, näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat, kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli, joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.
Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä. Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon, olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen etelämaa.