Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten, joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli. Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.
Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut. Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen, joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä, kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin, kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä, ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen sielun.
Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan. Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen, kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla! Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa milloin suututti, milloin nauratti minua.
Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua. Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin. Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen. Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin, kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle, kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin, vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi — oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia, harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä, sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella vapaan elämän hetket!
Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen, ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus — kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden sopusointuun ja viattomuuteen.
Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja, joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa. Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä: pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa.
Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella. Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja. Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.
Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa, jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys, oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta. Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut sydän.
Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita, opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani. Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»
Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.