Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa, mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen, oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin. Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo, mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa. Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä, mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti. Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia, ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan, lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona, joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin olen sellaista kuullut.
Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet. Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina. Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman» iloja enkä tanssisi.
Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt, tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.
Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa niin usein kuin mahdollista.
Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo, sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.
Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin. Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi. Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille; siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa tunnelmassa.
Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna kaikilta jäähyväiset.
Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria, oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa. Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.
15. KOTIINPALUU.
Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja; tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan. Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»