Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen, juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien, ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan. Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti, jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari, ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi. Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan. Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode, pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään. Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne, että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous, joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli, vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta, raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa. Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen. Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta, että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään. Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava. Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs, mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa. Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät, musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta, jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni. Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi, että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen, kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti, ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä. Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni. Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni, eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni. Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä — he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi, en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni, jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa ihannettani.