Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni, voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä; äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme. Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle, ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani. Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa, ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin, että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä, hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko, joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen. Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni. En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla. Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen, joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.

Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni. Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä, saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden. Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa. Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena, jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita. Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan, kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa. Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat, hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi. Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi, että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä, joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös, sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä. Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain yksi ihme: luonnon, kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä, sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta. Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy tehdä itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet, — uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin itselleni enempää?»

Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista, enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme, kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle kerran:

»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen, ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle, jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni, luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi, jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi. Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista, ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan maailman pelastamisen toivossa.»

Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.

Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta, että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.

Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.