Muutamat talonpojat vaimoineen olivat myöskin saapuneet tuonne ylös, iloitsemaan hekin sunnuntaipäivästään.

»Mieleeni johtui eräs ajatus», sanoin Teodorille; »ettekö tahtoisi pitää pientä sunnuntaipuhetta tälle seurakunnalle?»

Pienokainen yhtyi ihastuneena pyyntööni ja ikäänkuin sitä tukeakseen alkoivat samalla hetkellä kirkonkellot soida alhaalla laaksossa kutsuen ihmisiä temppeliin. Huomasimme Teodorin hymyilystä, että hän aikoi suostua pyyntöömme. Hän paljasti päänsä ja sanoi tahtovansa täällä ylhäällä puhua todellisesta Jumalan valtakunnasta, rauhan valtakunnasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Talonpojat katsoivat häneen ensin ihmeissään, sitten paljastivat hekin päänsä asettuen äänettöminä puoliympyrään puhujan jalojen kasvojen lumoissa, jotka eivät minunkaan mielestäni koskaan olleet näyttäneet henkevämmiltä ja rakastettavammilta. Hän puhui tavallisesta keskusteluaiheestamme, rakkauden valtakunnasta, jonka täytyisi toteutua jo maan päällä eikä vasta haudan toisella puolella, valtakunnasta, jossa sydämen ja sielun aateluus oli ainoa aatelisarvo, jossa velvollisuuden täyttäminen ja työ oli ihmisen ainoa kunnia. Puhujan syvä, pehmeä ääni, kevätvihreyden pyhä suitsutus, iloiset virret, joita linnut oksillaan virittivät aamuvaloa kohden, taivaan sininen kupu yllämme — kaikki tuo sulautui tunnelmaksi, jota ei paatuneinkaan sydän olisi voinut vastustaa. Kun hän oli lopettanut, katselivat yksinkertaiset maalaisihmiset häntä kuin kalastajat Genetsaretin järven rannalla varmaan kerran katselivat Kristusta hänen ensimäisen kerran puhuessaan heille Jumalan valtakunnasta, jossa tuli rakastaa lähimäistään kuin itseään. Sisar tarttui hänen toiseen käteensä, minä toiseen kiitollisuuden osoitukseksi. Sitten otimme ystävälliset jäähyväiset talonpojilta ja lähdimme paluumatkalle. Vaieten astelimme vihreitä metsäpolkuja, sillä sydämemme ymmärsivät toisiaan ilman sanoja.

Nauttiessamme tällä tavalla puhtaan rakkauden suloisia iloja, kokoontui päämme päälle pilviä. Tunteemme laatu ei voinut pysyä salassa perheiltämme, vaikka Teodor ja minä emme olleet siitä vielä maininneet sanaakaan. Se herätti ilmeistä tyytymättömyyttä, jota kuitenkaan ei lausuttu julki. Ystäväni perheellä ei kai pääasiallisesti ollut suhdettamme vastaan muuta kuin mitä minullakin oli ollut alussa, että nimittäin olin neljä vuotta vanhempi kuin hän ja ettei hänen tulevaisuuttaan saisi sitoa niin aikaisin kahleisiin, hänen kun täytyi itse se luoda. Vanhempieni mielestä oli paitsi tätä vaikeutta olemassa vielä toinen ja suurempi este. Hän oli demokraatti, tunnusti sen vapaasti ja vahvistui päivä päivältä vakaumuksessaan mitä enemmän hänen kriitillinen katseensa tajusi vallitsevien olojen ja hänen ihanteensa välisen suunnattoman eron. Useimmat yhteiskuntapiiriimme kuuluvat nuoret miehet, hänen koulu- ja yliopistotoverinsa, vihasivat häntä, kuten hänen isänsä oli ennustanut, senvuoksi, että tunsivat hänen ylemmyytensä ja että hän käytti aikaansa paremmin kuin he. Nuoret naiset ja tytöt eivät häntä sietäneet sentähden, että hän seurusteli vain niin harvojen kanssa — sellaisten nimittäin, jotka osasivat puhua muustakin kuin sukankutimesta ja keittiöstä. Lankoni ja veljeni olivat myöskin hyvin suuttuneita hänelle erään artikkelin johdosta, jossa hän moitti sitä, että teatteriin uhrattiin niin suuria summia köyhän, veroa maksavan kansan kustannuksella. Niin suuri oli siihen aikaan itsevaltius Saksassa, että tuollaisessa pienessä tusinamaassa kuin nyt puheenaoleva, ei voinut lausua ainoatakaan vapaata sanaa, ei ainoatakaan oikeutettua moitetta yleisiä oloja koskevista seikoista, ja että henkilö, joka uskalsi kajota noiden pikku majesteettien sädekehään, joutui yleisen vihan ja vainon alaiseksi. Lankoni tuskin enää tervehti Teodoria, ei koskaan puhunut hänen kanssaan ja oli sangen tyytymätön meidän seurustelustamme. Äitini oli hyvin levoton tästä perheemme nurjasta mielialasta. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi, että rakkaus sellainen kuin minun juurtuisi syvälle sydämeeni ja että sille asetetut esteet tuottaisivat minulle suuria kärsimyksiä.

Huomasin tämän kaiken varsin hyvin ja olin siitä murheissani. Rakkauteni Teodoriin oli olentoni kaunein ja jaloin kukka. Mutta mitä pyhempi tunteeni minulle oli, sitä syvemmälle sydämeeni sen kätkin. Uskon, että syvä, neitseellinen kainous on ominaista suurille tunteille. Mutta jos tuollaista tunnetta epäoikeudenmukaisesti hätyytetään, uskaltaa se sankarillisesti ilmaista itsensä ja puolustautua vaikka koko maailmaa vastaan. Minun täytyi siis käydä tämän jälkimäisen asteen läpi. Lakkasin seurustelemasta piireissä, joista hänet oli suljettu pois. Jos tapasin hänet iltaseurassa tai muualla puhelin hänen kanssaan enemmän kuin muiden. Uhmasin lankoni paheksivia katseita ja tuttavieni puolittain pilkallista, puolittain suuttunutta ilmettä. He olivat nimittäin närkästyneitä siitä, että asetin heidän edelleen demokraatin, joka ei välittänyt heidän halveksimisestaan. Vaikeampi oli minun kestää äitini tyytymättömyyttä, joka puhkesi moitteisiin ja katkeriin huomautuksiin. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun en ollut hänen taholtaan tottunut tällaiseen ja hän aikoinaan oli suuresti ihaillut Teodoria. Eräänä iltana olin lähtenyt omaisteni mukana iltaseuran tanssiaisiin, vaikkakaan en enää tanssinut. Teodor oli myöskin siellä ja kun ei hänkään tanssinut, istahti hän viereeni ja keskusteli yksinomaan minun kanssani melkein koko illan. Kun saavuimme kotiin, oli äitini kasvoilla alakuloinen ilme ja äkkiä hän alkoi kiivaasti soimata minua siitä, että niin yksinomaan seurustelen tuon ihmisen kanssa ja annan aihetta kaikenlaisiin puheisiin. Vastasin alussa lempeästi ja lepytellen, mutta vihdoin kuohahdin, kun minua kohdeltiin niin epäoikeudenmukaisesti ja ensi kerran elämässäni vaihdoin kovia sanoja äitini kanssa. Kärsin tästä sanomattomasti. Rakkaus omaisiini sai ensimäisen kovan kolauksen ja tunsin, että minulla oli vielä monta taistelua edessäni.

Ujoudestani ja nöyryydestäni huolimatta olin kuitenkin hyvin ylpeä. Olin jo aikaisemmin usein sanonut sisarelleni, että ottaisin tunnuslauseekseni: »Harvojen rakastama, kaikkien kunnioittama.» Rakkaus oli mielestäni liian korkea ja pyhä lahja voidakseni toivoa ja sietää sitä kaikilta, sillä todellista rakkautta voin puolestani antaa vain harvoille. Kunnioitus taas on siveellisen käytöksemme hedelmä, ja sitä täytyy meidän voida vaatia vihollisiltammekin. Kuitenkin tunsin nyt, että tähän asti nauttimani arvonanto alkoi vähentyä. Millä tavalla siis olin rikkonut? Rakastin nuorta miestä, josta hänen vihamiehensäkään ei olisi voinut lausua vakavaa moitteen sanaa, ja olin vihdoin päässyt selville päämäärästä, jota kohden olin koko nuoruuteni ajan vaistomaisesti pyrkinyt — sekö oli rikokseni? Taaskin putosi verho silmistäni. Huomasin, etten enää ollutkaan tuo pehmeä, taipuisa olento, joka alistui kaikkeen pelosta, ettei loukkaisi ketään ja kuuliaisena kulki samaa tietä kuin muutkin. Tunsin kehittyväni yksilöksi, jolla oli oma vakaumus ja rohkeni sen myöskin tunnustaa. Käsitin nyt, että se oli rikokseni. Aloin vähäksyä ihmisten arvonantoa ja käsitin, että vast'edes käyttäisin ojennusnuorana vain omaatuntoani ja seuraisin sen ääntä.

Mutta taistelu kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Isäni saapui taas kesällä meitä tervehtimään. Ah! Hänestäkin, joka oli ollut minulle niin rakas, olin vieraantunut. Olimme alkaneet usein keskustella politiikasta, Teodor ja minä, ja tästä oli luonnollisena seurauksena, että mielipiteeni kallistuivat yhä demokraattisempaan suuntaan. Olin usein kirjeissäni kysynyt isältä valtiollisista asioista, muodostaakseni, mikäli mahdollista käsitykseni hänen ajatuskantansa mukaiseksi. Hän oli kerran suositellut minulle Guizotia ja tämän politiikkaa, johon minun tuli perehtyä tahtoessani muodostaa itselleni oikeita mielipiteitä. Usein oli hän kuitenkin jättänyt kysymykseni vastaamatta, koska tällaiset asiat eivät hänen mielestään kuuluneet naisille. Muistan, kuinka kipeästi minuun koski sinä hetkenä, kun eräs hänen lausuntonsa räikeästi valaisi mielipiteittemme välille muodostuneen kuilun. Hänelle oli kerrottu ajatussuunnassani tapahtuneista muutoksista, joista syytettiin »onnetonta kiintymystäni» kiihkeään, harhaoppiseen ihmiseen, eikä, ollenkaan otettu kysymykseen, että ne mahdollisesti olivat loogillisena seurauksena henkisestä kehityksestäni. Uskonnollisesti ja valtiollisesti oikeauskoiset tekevät tavallisesti seuraavan erehdyksen: jos ihmishenki vapautuu heidän laeistaan syyttävät he tästä jotakin ulkonaista seikkaa, henkistä viettelystä, eivätkä tule ajatelleeksi, että olemuksen syvin, sisäisin logiikka pääsee päivänvaloon vain ulkonaisten olosuhteiden kautta.

Isäni ei ottanut asiaa puheeksi, eikä kummaltakaan puolelta ollut tarpeellista rikkoa vaitioloa, mutta sisäinen vieraantumisemme tuntui kuitenkin ja tämä oli sitä tuskallisempaa, kun silti rakastimme toisiamme yhtä paljon kuin ennenkin. Tapasin Teodorin aniharvoin. Häntä ei pyydetty meille, enkä itsekään sitä toivonut, koska tiesin, ettei hänen kohtauksensa isäni kanssa muodostuisi sellaiseksi kuin sydämeni toivoi. Tapasin hänet vain käydessäni Pienokaisen luona, mutta tätäkään en usein voinut tehdä, sillä suurimman osan aikaamme omistimme isälle. Ainoana lohdutuksenani olivat ystävän kirjeet. Eräänä päivänä en saanutkaan kirjettä ja kuulin sitten, että se oli jätetty äidilleni. Kysyin sitä, äiti antoi sen minulle, mutta — avattuna ja luettuna. Se oli kova isku sydämelleni. Olisin voinut näyttää tuon kirjeen vaikka koko maailmalle ja ennenkaikkea äidilleni. Ne olivat rikassisältöisempiä ja kauniimpia kuin monet, joita on julkaistu ja jotka ovat herättäneet ihailua kautta maailman. Mutta ne olivat siinä määrin minun omaisuuttani, että en tahtonut kenenkään kanssa koko maailmassa niitä jakaa. Rakkauteni oli, kuten uskonto, lähtöisin sielun tutkimattomista syvyyksistä ja liian sisäistä voidakseen joutua keskusteluaiheeksi. En ole koskaan ymmärtänyt tuota mautonta, pintapuolista tunnetta, jota on tarve kuuluttaa ystävättärille ja tuttaville. Syvä, ikuinen rakkaus oli minusta kuin aurinko, jonka tuntee lämmittävistä, hyväätekevistä säteistään, mutta johon ei uskalla katsoa, koska sen valo on liian häikäisevää. Kirjeeni kohtalo yllytti minua yhä suurempaan uhmaan. Tunteeni oli tähän saakka välttänyt kaikkien katseita varjellakseen pyhyyttään, mutta nyt se asestautui puolustamaan laillista oikeuttaan maailman edessä.

Kerran sattui muun muassa seuraava tapaus. Istuimme useiden tultaviemme seurassa eräässä yleisessä puistossa juoden kahvia ja kuunnellen musiikkia, kun Teodor kulki ohitsemme ja tervehti tulematta kuitenkaan luoksemme. Hän tuli vielä useamman kerran läheisyyteemme puhuttelematta minua. Kotiin palattuani kirjoitin hänelle ja kysyin syytä hänen välinpitämättömyyteensä. Hän vastasi leikillisesti, ettei tahtonut saattaa minua hämilleen ja pakottaa minua ylhäisten, aatelisten tuttavieni keskellä osoittamaan ystävyyttä halveksitulle demokraatille. Seuraavalla kerralla samanlaisessa tilaisuudessa menin Teodorin luo heti hänet huomattuani ja kävelin hänen seurassaan kauan aikaa huvipuiston käytävillä syventyneenä, kuten aina, mitä vakavimpaan keskusteluun. Tiesin saavamme osaksemme hämmästyneitä katseita. Muuan nuori, ylpeä ylimyskaunotar, joka aina oli ollut minulle erittäin ystävällinen, tapasi meidät riippuen sulhasensa, nuoren paroonin käsivarressa. Hän katsahti minuun ihmeissään, melkein säikähtyneenä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Onko sinun mahdollista tuossa määrin alentua? Oletko unohtanut, mitä sukunimesi edellä käyvä pikku sana merkitsee? Tuonko demokraatin, tuonko epänormaalin ihmisen, joka kieltää kirkon ja aateliston arvon, sinä olet voinut valita?»

Tuo kaikki kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, että olin purskahtamaisillani nauruun. Kovemmalle otti kulkea vanhempieni ohi. En voinut rientää heidän luokseen ja esittää Teodor ja isälleni; olisin sillä ikäänkuin pakottanut hänet antamaan julkisen suostumuksensa. Tiesin, että se olisi ollut hänelle hyvin tuskallista, sitäpaitsi tahdoin säästää ystävääni kylmältä ja jäykältä vastaanotolta. Olin syvästi pahoillani heille tuottamastani tuskasta, mutta minun täytyi rakastamalleni miehelle antaa tämä todistus kiintymyksestäni, minun täytyi tällä julkisella teolla puolustaa jaloa rakkauttamme.