Isäni lähdön jälkeen sain yhä enemmän vastustusta osakseni. Tunteeni oli kuitenkin kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei mikään maallinen mahti voinut sitä järkyttää.

Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan. Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa. Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta, loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus, jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman sanoja.

Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.

Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin. Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin, vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti. Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.

Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille. Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi, sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana keinuu sen aalloilla.

Vihdoin sanoi hän: »Ja kuitenkin vapaa!»

»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka rajoittaa vapauden.»

Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.

Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista. Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni» herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia, vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia. Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt, että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.

Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin, joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija, heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen, miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä». En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi, että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät, joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään. Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.