Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.
Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman liasta.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan, osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella. Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.
Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni, ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä — Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan, hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme kirjan, mutta puolusti kiihkeästi Jumalanpoikaa. Sydämessään oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja viihdyt erinomaisesti.»
»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini takana ja kieltää minut», vastasi hän.
Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen, jonka kohtalo suo vain kerran elämässä, ja vuodattavat katkeran pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja kestää kohtalonsa.
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit: