»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!
Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo. Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on suuri tulevaisuus!»
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:
»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!