Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea. Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää korkeimman onneni.
En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.
Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.
Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni. Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine, yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan, ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia, joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa, Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan, mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia, oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen, rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia, että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne, jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.
Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden kaivattuihin ilmapiireihin.
Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma. Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten, pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en koskaan toivu.»
Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni. Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani, etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden, jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen, josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta, jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen, siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi, että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön, kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä jättämään tämän kuolevaisen majani.»
Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.
Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.
Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia, ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.