Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta jälleennäkemisestä.
Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina, sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin, että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel, sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.
Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan. Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen, suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua. Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt. Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle raskaitten pilvien lomasta — vakaumustani.
Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen: hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan. Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut elämästä.
Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä näet hänet jälleen.»
Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä, on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään. Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».
Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja? Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa, ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta. Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa. Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa. Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.
Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota. Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan tähän saakka.
Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana: »Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta ja mikä minulta.»
Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme, keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta, mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa, mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää, toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!