Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»
17. 1848.
Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen. Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin. Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä. Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse leipäni?»
Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta, että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua. En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en tältäkään taholta voinut mitään toivoa.
Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle. Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»
Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.
Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta, olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta. Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus, jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.
Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska, kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!
Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni
Teodorille ja Pienokaiselle.
Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut! Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden, tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini, joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»