Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni, kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään. Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa. Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja nuoruutensa jaloimpana kukkana.

Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin, jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain muisto jäljellä.

Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja. Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu. Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat: »Ole hyvä, ole hyvä!»

20. RATKAISEVIA TAPAUKSIA.

Tavanmukainen työni alkoi uudelleen. Vaikka ajatukseni olivatkin paljon muualla, täytin innolla velvollisuuteni, ja rakkaimman professorini, luonnontieteilijän, luennot ja keskustelut hänen kanssaan olivat minulle erittäin suuriarvoisia. Opin niistä yhä paremmin ymmärtämään, mitä muutoksia tapahtuu inhimillisessä yhteiskunnassa, kun kerran määritellään ne positiiviset ehdot, joiden mukaan kansojen elämä on muodostunut, joiden mukaan valtiot, yhteiskunnalliset olot, uskonnolliset aatteet, kauppa, teollisuus, tieteet ja taiteet ovat kehittyneet, ja kun ennenkaikkea fysiologia, selittämällä inhimillisen organismin elinehdot, on laskenut lujan perustuksen uudelle, järkiperäiselle sielutieteelle. Näin yhä selvemmin kaikissa olosuhteissa syiden ja seurausten ketjun, joka muodostaa koko olevaisuuden ja joka lopullisesti ratkaisee pitkällisen ristiriidan luonnon ja hengen, vapaasta tahdosta ja sisällisestä tai ulkonaisesta pakosta johtuneen teon välillä. Näin samalla, että vaikkakin täydellinen vapaus näinollen on mahdoton, ei se kuitenkaan poista ihmisen siveellistä edesvastuuta, sillä joskin jokainen teko on edelläkäyvien syiden seuraus, on se samalla syy kokonaiseen vaikutusten sarjaan sitoen ihmisen elämän suureen kudelmaan, jonka langat eivät koskaan katkea. Kun meille kerran on selvinnyt totuus, että jokainen toiminta on välttämättömien syiden seuraus, on kaksinkertainen velvollisuutemme paeta niitä vaikuttimia, jotka johtavat pahaan ja vahvistaa niitä, jotka ovat ratkaisevana syynä hyvään, sekä itsessämme että niissä, joita kasvatamme. Sillä joskaan tahtomme ei ole täysin vapaa, emme myöskään välittömästi tottele määrääviä vaikuttimia, vaan tavallisesti hyvinkin vähitellen. Itsetietoinen ihminen on siis vastuunalainen niistä syistä, jotka määräävät hänen elämänsä ja niiden, joita hän ohjaa. Juuri tuota vastuunalaisuutta nimitämme hänen vapaudekseen eli toisin sanoen kyvyksi tehdä elämässään ne vaikutteet määrääviksi, jotka johtavat hyvään. Tältä kannalta katsoen on myöskin yhteiskunta vastuunalainen siitä, että se kasvattaa helmassaan vaikuttimia, jotka vievät hyvään. Valistuneen oikeuslaitoksen velvollisuus on senvuoksi ensimäiseksi kysyä, missä määrin mahdollisesti yhteiskunta itse on tehtyyn rikokseen syypää, missä määrin se on laiminlyönyt syyllisen varjelemisen huonoilta vaikuttimilta estääkseen rikosta. Vasta tämän jälkeen pankoon se tuomionsa täytäntöön, rangaiskoon tai antakoon anteeksi.

Korkeakoulun aineellinen toimeentulo alkoi tuottaa meille raskaita huolia. Oli selvää, että meitä vastaan vehkeiltiin ja koetettiin lakkauttaa ulkoapäin tuleva avustus. Opiston kannattajista kävivät monet yhä kylmäkiskoisemmiksi — heikot luonteet, jotka pelkäsivät uhkauksia tai kallistivat korvansa yllytyksille. Korkeakoulun ja vapaaseurakunnan läheinen yhteys antoi papeille (jotka olivat raivostuneita, kun heidän kirkkonsa tyhjenivät seurakuntasalin täyttyessä ääriään myöten) aseen käteen korkeakoulua vastaan. He koettivat riistää siltä kaikkien niiden myötätunnon, jotka eivät julkisesti tahtoneet rikkoa välejään Jumalan kanssa. Emiliellä ja minulla oli pitkiä, surullisia neuvotteluja. Me olimme muka olleet liian äärimmäisiä mielipiteissämme, olimme liian avomielisesti tunnustaneet periaatteemme, mutta me emme surreet, että selvästi olimme sanoneet, mitä tahdoimme. Jos aika ei vielä ollut kypsä aatteittemme toteuttamiselle, oli parempi jättää niiden täyttyminen tulevaisuudelle kuin tehdä sovitteluja vanhanmaailman kanssa. On luonteita, jotka työskentelevät yhteiskunnan kehityksen hyväksi arkaillen arvosteluissaan, mainiten asiat vain puoleksi nimeltään, tehden hiukan myönnytyksiä ja saavuttaenkin jotakin. Tuollaiset, muuten täysin rehelliset luonteet tekevät työnsä, jolla on oma hyötynsä. Mutta on luonteita, joiden peruslakien vastustamattoman logiikan pakoittamana täytyy aina mennä eteenpäin ja puhua selvästi. Vaikka heidän ei onnistukaan toteuttaa ihannettaan, voittavat he sille innokkaita puoltajia ja ovat ainakin itse elävänä vastalauseena kivettyneelle muodolle, josta elävä henki on poistunut. Etevimmät opettajamme olivat kanssamme samaa mieltä, vaikka hekin suurella surulla ajattelivat sitä mahdollisuutta, että opisto suljettaisiin.

Eräänä aamuna lähdin yksinäni kävelemään suuren, järvimäisen lammikon rannoille, jonka virta muodostaa Hampurin luona. Huhtikuu oli alullaan ja kevättä tuskin vielä huomasi. Ilma oli samalla kertaa suloisen leutoa ja raikkaan kirpeätä, kuten pohjolan keväälle on ominaista. Luonto alkoi juuri pukeutua ensi vihreyteensä ja kostea, tuore maa, joka vastikään oli vapautunut viimeisistä lumista, tuoksui. Aurinko oli laskenut ja vaalean, läpikuultavan taivaan verhosivat ruusuiset pilvenhattarat, heijastaen suuren, kadonneen valokehrän loistetta. Sydämeni, joka aina on ollut altis luonnon vaikutuksille, oli tänä iltana tavallista herkempi. Kaikki, mikä elämässäni oli raskasta, kaikki surulliset pettymykset, jotka vielä mahdollisesti minua odottivat, johtuivat mieleeni. Ajatus kuolevasta ystävästäni painosti minua erityisesti. Tiesin, ettei hänellä enää ollut toivoa päästä edes pois sairashuoneesta ja hän tiesi sen itsekin. Eräässä kirjeessään oli hän kirjoittanut minulle kärsineensä jälleen muutamina päivinä kovia tuskia, lisäten: »Ainoana lohdutuksenani oli, ettei kukaan niistä, joita rakastan, ollut täällä kärsimässä kanssani.» Olin soimannut häntä tuollaisesta käsityskannasta, vieläpä pyytänyt häntä kutsumaan luokseen rikkaan ystävättärensä, joka vapaasti sai tehdä, mitä halusi, ja jolla ei ollut velvollisuuksia muualla. Emme olleet koskaan maininneet hänen nimeään, vaikkakin hyvin tiesin heidän läheisen suhteensa. Nyt kun sääli oli surmannut minussa viimeisetkin itsekkyyden jäljet, toivoin hartaasti ystävättären lähtevän hänen luokseen, että hänen läheisyydessään olisi rakastava olento. Kirjoitin hänelle nyt myöskin avoimesti kuoleman mahdollisuudesta muistuttaen kaikesta, mitä hän oli ollut itselleen ja muille, ja miten rikkaan sisäisen elämän luonto oli hänelle lahjoittanut, kaksin verroin rikkaamman kuin muille. Hän kiitti minua, että olin muistuttanut, mitä hän kerran oli ollut muille, »sillä», lisäsi hän, »olen vain varjo entisestäni ja pian lakkaan olemasta sitäkin.»

Kävelymatkalla, josta olen puhunut, päätin myöskin muuttaa Gothaan, jos korkeakoulu täytyisi sulkea, ja perustaa sinne joko pienen koulun tai antaa yksityistunteja, voidakseni niin kauan kuin Teodor elää, asua hänen läheisyydessään ja olla hänelle avuksi. Olin ollut niin vaipuneena ajatuksiini, että yö yllätti minut ja kotona oli Anna jo ollut levoton viipymisestäni. Entinen ystävyytemme oli uudelleen virinnyt eloon. Hän oli käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin minun oli kaikkien epäilyjen ja väärinkäsitysten yläpuolella, ja hyväksyi nyt kaiken, mitä tein. Kerroin hänelle suunnitelmastani, hän piti sen luonnollisena ja oikeana.

Seuraavana päivänä oli seurakuntakoulussa tutkinto. Lähdin sinne hyvissä ajoin. Kaikki asianomaiset olivat koolla, vain ensimäinen opettaja, Demokraatti, tavallisesti itse täsmällisyys, oli poissa.