»Wenn alle untreu werden,
So bleib' doch ich dir treu,
Damit doch Treu' auf Erden
Nicht ausgestorben sei.»
[Kun kaikki pettävät, jään minä kuitenkin sinulle uskolliseksi, ettei uskollisuus olisi kuollut maan päältä.]
En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista, joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa: »Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata sinua.»
Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan, josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä, mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään, olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä. Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset, kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan ateismi, esittäen kuulijoilleen vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.
Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen» hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani. Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan. Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen, huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on elo.»
Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut, muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä tapaamassa.
Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m., että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito muuten oli erinomainen.
Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi, ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa, mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille, seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni, paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia, ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle, olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan. Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.
Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme, mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta, jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi. Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille. Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle. Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa. En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä, jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa. Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka, kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava, mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään, etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.
Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu- ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen, pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden unohdusta, vain se on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta, ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja antaa anteeksi.