Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli, ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä, jossa Teodor oli tehnyt rikoksensa ja noudatettu sieltä käsin saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan. Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko. Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen, kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on äidillinen eikä isällinen, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»
Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan hänkin.
Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa, mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella. Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja, päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä, jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»
Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä, joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla. Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu, sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon, ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa: nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.
Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan. Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön, kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan. Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen: »Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä ilmiö.»
Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta. Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi. Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes läheisimpien ystävieni estetyistä.
Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella. Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena, ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen, sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein, etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat, sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»
Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan. Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle, sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä. Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet. Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria, joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»
Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen. Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen. Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta — kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle, joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.
»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat: