Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona. Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.
Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan, josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen. Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.
Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana, ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää kuuluisikaan minulle.
Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen. Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä. Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt meidät samaan työhön.
Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa kulussa.
Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin. Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa. Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.
Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä saksalaisessa kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.
Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää, joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen. He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut, ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.
Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä, jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä, kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman, myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen, oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen aikaan Saksan työläisten keskuudessa.
Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.