Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki, kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.

Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines, että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.

Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen. Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä, kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme, koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi. Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena, että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi, laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.

Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä. Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he puhuneet kuuroille korville.

Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia, henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus kehittämättä.

Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin. Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille. Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa. Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea. Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein, että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä. Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori. Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä, mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille. Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa.

Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle, jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien, syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.

Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani. Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen jälleen onnellinen.

Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui, vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään, kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen, persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen. Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään, vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään. Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän! — tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus minuun.

Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina. Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en epäile hänen voitolla suoriutuvan.