Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.

Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä, nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä, olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua. Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki, mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän. Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on kauttaaltaan edellisille eduksi.

Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta, joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä. Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi, olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka. Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta. Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin kaikkien ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden, inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.

Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt — viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen, että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin, etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa; silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme kai koskaan enää leikkaa toisiaan.

Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.

Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa, joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi. Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja. Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei edes katsottu vastauksen arvoiseksi.

Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa, saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.

Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.

Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana, vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan. Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta — iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti, ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin rakasti. Se ratkaisi!

Vastasin olevani aina valmis uhraamaan toivomukseni hänen rauhansa vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta vakaumustani en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin läheisyydessä hänen silmiensä alla.