Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus, että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.
Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.
Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa. Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa, jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»
Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.
19. UUSI ELÄMÄ.
Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen toimintaan.
Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan, josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus, mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.
Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa, oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848 vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus. Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot, kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia. Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys. Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.
Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä, varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.
Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni, päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin olin.