Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom. huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla etsimään itsellemme uutta vaunua.
Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi. Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt, olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa — hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa». Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden ristiriitojen aikana.
Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain yhden keinon sen pelastamiseksi: eron.
Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen täytyy, niin tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni, jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin vain sen toteuttamista. Näin vain yhden keinon: lähteä Amerikkaan — nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa. Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa. Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut. Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden, periaatteitteni mukaisen elämän.
Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus, jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.
Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.
Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka, ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme. Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot konsanaan.
Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin, että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin, että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja »tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.
En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on rakastettu ihannetta.
Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen, jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt, vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan. Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona. Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa. Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa päätyttyä.