Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri, jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin. Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.
Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita, nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta, mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen, joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»
Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen, jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.
Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848. Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä. Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta. Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.
Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus — jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan, kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin. Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta. Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä, kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan. Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan, olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen, jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.
Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan, joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat. Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja nälkä ja kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»
Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina, jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen, siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli. Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä, sillä hänelle oli olemassa vain yksi todellinen kirkko. Kun otin puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen, että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen katolisuuteen.
Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes protestantti!»
»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin, joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus koetella kaikkea järjen valossa.»
»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi. Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä. Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa itseämme.