Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla, joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet. Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa. Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä. Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui, että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet. Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen siveysoppi, jota tuli noudattaa.

Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen omia mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista, jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin yhdestä nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi, johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi, ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin. Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus, erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei oma tieni ollut minulle selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja tietämättömyydestä.

Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim. Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen mies voinut saada.

Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan myöskin kun tiesin, kuinka Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä. Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren. Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.

Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.

Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!

18. TAANTUMUSTA JA VANKEUTTA.

Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei enää ollut valtaa sanella lakeja.

Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä. Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta! Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään hänenkin kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon. Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä, kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia, Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä, ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen, jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa lehdessä.

Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi, ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo. Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.