Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen — olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.

Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä, ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta. Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen. Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.

Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia. Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä, vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat. Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä. Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin, jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita kutsuttiin kokoon.

Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys. Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria. Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan. Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin. Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.

Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys pyhimmistä harrastuksistani.

Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät, naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan. Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.

Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä, miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen, mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni, laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.

Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista — hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.

Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon. Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla, iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä, kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen. Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet oikeaan.

Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.