Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta, ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut voiton itsestään.
Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.
Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta. Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt kuin hänen sydämensä.
Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito. Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan, eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä nythän voin viedä heille hyviä sanomia ja kääntää heidän katseensa parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää, että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan. Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita kärsimyksiäni.»
Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet, oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin. Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien majan inhimillisten olentojen asunnoksi.
Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi. Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi — lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen. Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni, joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle. En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä, joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta, tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.» Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen, mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä, laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli vapauden kunnioitus.
Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä. Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin. Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja — ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla ylistän teitä.»
Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki muodostunut toisenlaiseksi.
Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus, johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen, todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.
Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni, vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti, vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.