Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne, joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden. Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.

Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta. Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta, pienenkin toivon mahdollisuuden.

Vihdoin sain kysytyksi: »Minkätähden ei minulle ole tästä puhuttu?»

Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu, että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut. Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.

Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani. Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä, yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta. Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin (kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön, asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin, muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy, vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää pettymykset.

Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina. Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?

Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja, jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä. Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies, filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa, mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies — nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi mielestäni uuden siveysopin koodeksen.

Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin, kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.

Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin, olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki. Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.

Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää kainoutta.