Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli suojellut heitä.
Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.
»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä! Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi. Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia, jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen side.
Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla», lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»
Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan? Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä? Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa. Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.
Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä minussa oli pyhää ja rakastavaa!
Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta hän pelkäsi.
Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.
Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt. Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita, jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla. Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa. Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä — yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.
Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!