Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle. Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille, yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä, ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle ulkonaisenkin viehätyksen.
Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä. Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus. Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista. Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki, hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä kansan kohtaloista.
Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa, joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha. Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin, saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla. Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.
Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet erehdykset.
Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun 1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta. Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä- että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1 päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.
Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet — tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen, että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta, mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»
Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen, sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus, siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi. Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan. Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit — en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran totesin ajatuksissani, kuinka välttämätöntä oli, että nainen omilla ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni, sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta kotiopettajattareksi.
Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä. Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa, kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit hyötyivät!
Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo veri vuotaisi hukkaan.
Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä, etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin noudattamisessa.»