»Naisen todellinen kutsumus on», sanoi hän, »pysyä Jumalan hänelle määräämällä paikalla: sinun velvollisuutesi ovat äitisi, omaistesi luona. Mitä hyvää ovat tehneet ihmiskunnalle ne, joiden toveriksi olet liittynyt? He ovat, väärentäneet kaikki oikeus- ja siveyskysymykset hylkäämällä ainoan oikean perustan: Jumalan lait, jotka hän on ilmoittanut meille poikansa kautta. Ainoastaan tällä menneisyyden kalliopohjalla lepäävät nykyisyyden rakennukset ja siltä kohoaa tulevaisuus. Miehet, joille Jumala on uskonut toisten ihmisten johdon, ovat ammoisista ajoista tehneet tuota vaikeata työtä, ja heillä on käsissään rihmat, jotka muodostavat kansojen kohtalon kudelmat. Vain he voivat ymmärtää tuota työtä ja johtaa sitä. Naiset, jotka yrittävät siihen sekaantua, ovat hyödyttömän ja turmiollisen turhamaisuuden sokaisemia. Ja näin he siirtyvät pois alalta, jonka Jumala ja naisellinen nöyryys heille määrää. Usko minua, sisar kulta», jatkoi hän liikutettuna, »sinulla on vain yksi keino löytää jälleen oikea tie: heittäydy polvillesi ja rukoile Vapahtajaasi. Hän, joka on kuollut edestäsi, armahtaa sinua. Vakuutan sinulle, että minäkin joka päivä rukoilen puolestasi, kun yksinäisessä kammiossani rukouksessa yhdyn häneen, joka nyt Jumalan luona rukoilee meidän molempien edestä.»
Hän tarkoitti kuollutta rouvaansa, jota oli palavasti rakastanut ja jonka muisto oli hänelle niin pyhä, ettei hän tahtonut mennä uudelleen naimisiin.
Hän jatkoi vielä kauan samassa äänilajissa. Aioin ensin perinpohjin puhua hänen kanssaan ja rauhallisesti kumota hänet, mutta huomasin sen pian turhaksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä järkkymätön kuin minunkin eivätkä mitkään järkisyyt voineet sitä horjuttaa. Hän oli myöskin aikoinaan taistellut vapaan ajatuksen taistelua traditsionia vastaan, mutta palannut isiensä uskoon, eikä hänen kaltaiselleen ylpeälle, lujalle luonteelle mahtanut enää mitään. Hän puhui paljon sellaista, joka kuohutti minua, sillä nöyrien sanojen takana tajusin monarkian kannattajan ylpeän vaateliaisuuden. Mutta hän puhui joka tapauksessa syvällä liikutuksella ja sanat tulivat suoraan sydämestä. Hän herätti mielessäni muistoja isästä, äidistä, perhe-elämästä, ihanasta nuoruuden ajasta, joka ei koskaan voinut palata, äsken kokemistani suruista, ja ihmisten ahdasmielisyydestä, ihmisten, jotka erilaisten mielipiteiden vuoksi vainoavat toisiaan, vaikka heidän sydämensä tahtoisivat rakastaa — kaikki tuo sai minut niin voimakkaasti valtoihinsa, että purskahdin itkuun. Veljeni melkein säikähti ja sanoi: »Sinä olet sairas, se kenties selittää erehdyksesi.»
»Ei», vastasin vihdoin, »minä en ole sairas, mutta itken sitä, että rakastan teitä kaikkia sydämellisesti ja näen, ettei teillä ole sitä suvaitsevaisuutta, joka meitä eroittavan kuilunkin yli voisi yhdistää meidät entiseen keskinäiseen rakkauteen. Sillä tiedä: onneni ja persoonalliset toiveeni voin uhrata teidän tähtenne, mutta vakaumustani ei mikään muuta. Minulla on mielestäni oikeus omaan vakaumukseen, ja vaikka tahtoisinkin sen muuttaa, en voi, sillä en voi pakoittaa järkeäni pitämään oikeana sitä, minkä se huomaa vääräksi.» Vakuutin hänelle kuitenkin vielä kerran, että en lähde Englantiin — seikka, jota hän näytti eniten pelkäävän — ja kiitin häntä lopuksi, että oli tullut, kun kaikista hänen kovista sanoistaan huolimatta sittenkin pidin sitä osoituksena hänen rakkaudestaan minua kohtaan.
Hän oli sekä liikutettu että suutuksissaan. Lähtiessään sanoi hän, että jos joskus häntä tarvitsen, tiedän kyllä, mistä hänet tavoitan, ja että jos minulta jotakin puuttuu, aina kääntyisin hänen puoleensa. En vastannut mitään hänen tarjouksiinsa, mutta sydämessäni lupasin itselleni, etten koskaan turvaudu tuohon apuun, vaan elän mieluummin kätteni työllä. Tahdoin edes pakottaa hänet kunnioittamaan periaatteita, joita tuomitsi, ja osoittaa, että joskin uskonto piti kerjäämistä ja toisten kustannuksella elämistä oikeutettuna, asetti kansanvalta ensimäiseksi periaatteekseen sen, että ihmisen täytyy tehdä työtä, koska hänen arvonsa vaatii, että hän omilla ponnistuksillaan luo itselleen riippumattoman aseman.
Anna, joka ei tahtonut häiritä meitä, mutta oli kuullut vilkasta keskustelua ja itkua, tuli sisään heti veljeni lähdettyä. Hän otti sydämellisesti osaa suruuni yrittäen minua lohduttaa. Turvauduin taaskin vanhaan keinooni ja lähdin yksinäiselle kävelylle. Suuren pääkaupungin meluisilta kaduilta kiiruhdin sen porttien ulkopuolelle, paikkaan, joka kaikista kaupungin kävelypaikoista oli minulle rakkain. Se oli vähäinen, puutarhaistutuksilla kaunistettu kukkula, ja sinne oli haudattu miehet, jotka kaatuivat v. 1848, taistellessaan sotilaita vastaan. Demokratia oli valtansa aikana, heti taistelun jälkeen, valmistanut heille tämän tyyssijan, jossa he lepäsivät yksinään hyvinhoidettujen kukkasten ja yksinkertaisten muistomerkkien alla. Istuuduin eräälle haudalle, jonka tehdastyöläiset olivat rakentaneet kaatuneille tovereilleen ja jolla oli kirjoitus:
»Im Kampfe für des Volkes Freiheit sterben,
Das ist das Testament nach dem wir erben.»
[»Kuolema kansan vapauden puolesta —
Siinä testamentti, jonka mukaan perimme.»]
Jalkojeni juuressa aukealla tasangolla leventelihe ylpeä pääkaupunki, palatseineen, ylellisyyksineen, rientoineen, riemuitsevine sotilaineen. Kaiken yli valoi laskeva aurinko säteitään, jotka pohjolan utuisessa ilmassa muodostivat loistavan, monivivahteisen värileikin. Kaukaa kuului väkirikkaan kaupungin humu kuten meren pauhina. Mutta ympärilläni, kuoleman hiljaisessa puutarhassa, vallitsi syvä rauha. Vain satakielen laulu ja suhiseva iltatuuli, joka leikki hautakukkasten tuoksuilla, katkaisivat hiljaisuuden. Luulin olevani aivan yksin ja katselin näköalaa edessäni kehittäessäni loppuun tuskaisia ajatuksia, joita äskeinen kohtaus oli aiheuttanut. Olivatko nuo kuolleet, jotka lepäsivät ympärilläni, olivatko he saaneet vuodattamansa veren hinnan? Oliko heidän asiallaan ollut oikeutettua menestystä? Entä minä — olinko minä voinut toteuttaa yleviä pyrkimyksiä, joiden puolesta sydämeni hehkui? Olinko järjen ja rakkauden avulla voittanut minua kohdanneen vastarinnan? — Mykkinä ja voimattomina lepäsivät he maassa, ja heidän veljensä olivat ikeen alla enemmän kuin koskaan ennen jatkaen juhdanelämäänsä. — Minä olin yksin, erossa omaisistani, korkein rakkauteni kuului kuolleille, työni oli tehty tyhjäksi. — Olivatko he siis tavoitelleet järjettömyyksiä? Tahtoivatko he nousta toisten perikadon avulla? Ei, he olivat vain tahtoneet vapauttaa työn kirouksesta, joka on sillä levännyt siitä saakka, kun se kerran langetettiin kadotetun paratiisin portilla. He olivat vaatineet vapaita laitoksia, kehittyäkseen vapaaksi, voimakkaaksi, onnelliseksi kansaksi. — Entä minä, olinko koskaan sanonut, etteivät perhesiteet ole pyhiä, että nainen vapautuu torjumalla luotaan sukupuolensa erikoiset velvollisuudet ja ottamalla mieheltä sen, mikä usein hänessäkin on rumaa? Olin päinvastoin tahtonut tehdä naiset arvokkaammiksi vaimon ja äidin tehtäviin kehittämällä heidän henkisiä kykyjään, ettei heistä olisi ainoastaan ruumiillisiksi hoitajiksi, vaan että he henkisestikin voisivat kasvattaa ja kehittää nuorisoa. Olin tahtonut, että nainen, matkimatta miehen väkivaltaista voimaa, tulisi yhdenvertaiseksi hänen kanssaan ihmiskunnan sivistystehtävissä ja auttaisi häntäkin vapautumaan kaikesta, mikä on huonoa.
Minkätähden olimme sittenkin näennäisesti väärässä, kuolleet ja minä? Syy ei varmastikaan ollut meidän, vaan yhteisen vihollisemme valtion ja perheen despotismin. Näin selvemmin kuin milloinkaan ennen, että tuo kahtalainen itsevaltius oikeastaan oli sama asia, ja kumpusi samasta lähteestä. Se oli yksilön ja kansojen ikuista holhouksenalaisuutta: määrätty usko, määrätyt velvollisuudet, määrätty rakkaus. Yksilölle olisi sen sijaan pitänyt sanoa: »Valitse oman käsityksesi mukaan uskosi, velvollisuutesi, kiintymyksesi. Me kunnioitamme vapauttasi. Jos valintasi on arvoton, niin kanna seuraukset. Jos pysyt siveellisenä olentona, rakastamme sinua mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta.» Ja kansoille: »Lausukaa vapaasti julki valituksenne, tarpeenne! Neuvotelkaamme yhdessä epäkohtien korjaamisesta. Mehän olemme olemassa vain sentähden, että kaikille tapahtuisi oikeus, että kaikkien järkevä tahto toteutettaisiin.» Onko sitten niin vaikea käsittää, että vapaus on vahvin laki? Kasvattaa lapset siihen, totuttaa kansat sen ymmärtämään — siinä oikeastaan sivistyksen koko tehtävä! Perhe ja valtio saavuttaisivat näin todellisen, onnellistuttavan muotonsa, kun taas väkivaltaisella holhoojalla aina on kapina ovellaan.