Näitä miettiessäni oli aurinko laskenut ja illan syvät varjot peittivät kaupungin, mutta kuolleitten kukkulalla vallitsi vielä säteilevä kirkkaus. »Meidän ajatuksemme säteilevät kerran vielä, kun menneisyyden ikuiset varjot peittävät itsevaltiuden», sanoin itselleni katsahtaessani hautoihin kuten lohduttaen siellä lepääjiä. Silloin huomasin, etten ollutkaan yksin. Vähän matkan päässä seisoi nuori työmies ja nuori vaalea tyttö, joka nojasi hänen käsivarteensa. Molemmat katselivat minua tarkoin ja kunnioittavasti. Kun nousin, aikoivat he poistua, mutta minä menin heidän luokseen.
Nuori mies sanoi: »Suokaa anteeksi, jos olemme häirinneet mietteitänne. Olemme katselleet teitä kauan, ja kun istuitte niin surullisena ja ajatuksissanne, sanoin morsiamelleni: Tuo on varmasti meikäläisiä.»
Vakuutin kuuluvani heihin ja ryhdyin puheisiin heidän kanssaan. He kertoivat olevansa vielä liian köyhiä mennäkseen naimisiin ja asuvansa kaukana toisistaan niin että tapasivat vain harvoin, kun poika oli tehtaassa, tyttö palveluksessa ja heillä oli paljon työtä. Mutta kun heillä joskus oli vapaahetki, kohtasivat he tavallisesti tällä kukkulalla, jolla niin moni heidän ystävistään lepäsi. Täällä he muistelivat pyhiä toiveita, joiden edestä toiset olivat antaneet henkensä.
Kerroin heille puolestani, mitä ajatuksia äsken oli liikkunut mielessäni ja sanoin, että surullisesta nykyisyydestä huolimatta saimme olla vakuutettuja, ettei tuo veri ollut vuotanut turhaan, etteivät ylevät uhrit ole koskaan hedelmättömiä ja että taas koittaa aika, jolloin vapauden siemenet itävät ja hedelmöivät. He, jotka vielä ovat niin nuoria, saavat kenties nähdäkin sen ajan. Sitten puhuimme käsityöläisyhdistyksistä, jotka hallitus juuri oli hajoittanut, ja nuori mies kertoi niiden jalostavasta vaikutuksesta. »Kun meidät estetään etsimästä virkistystä opinnoista ja lukemisesta, pakotetaan meitä suorastaan jälleen kapakkaan. Ja se sitten on muka kansan todellisten etujen valvomista ja vallankumouksen tukahuttamista!» jatkoi hän katkerasti hymyillen.
Jätin heidät vihdoin sydämellisesti puristaen heidän käsiään. Hiljainen mietiskelyhetki ja keskustelu köyhien, nuorten ihmisten kanssa, jotka lyhyenä vapaahetkenään sen sijaan, että olisivat iloinneet rakkaudestaan, etsivät kuolleitten leposijan vahvistaakseen sen ääressä periaatteitaan, oli tehnyt minulle hyvää ja rauhoittanut mieleni.
Samana iltana palasi Charlotte Englannista, jossa hän oli viettänyt muutamia viikkoja erään ystävättären luona. Hänen kertomuksensa maailmankaupungin vilkkaasta elämästä ja varsinkin siirtolaispiireistä ilahuttivat yksinäisyyttämme. Välistä herättivät nuo kuvaukset minussa voimakkaan halun matkustaa sinne koettaakseni uudella toimialalla ja uusien vaikutteiden, avulla väkipakolla tempautua irti kuolettavasta surumielisyydestäni. Elämä oli minulle taakka, toivoin hartaasti kuolemaa, ja terveyteni heikkenikin päivä päivältä. Anna suorastaan pakotti minut kääntymään lääkärin puoleen, joka määräsi minulle vahvistavaa hoitoa.
Samana päivänä kuin tämän piti alkaa, ajattelin aamulla herätessäni, että olisi varovaisinta vielä sinä päivänä järjestää paperini ja kätkeä varmaan paikkaan demokraattisten ystävieni kirjeet, omat muistiinpanoni y.m. Taantumus kävi yhä synkemmäksi, yhä epäluuloisemmaksi, emmekä pitäneet ollenkaan mahdottomana, että luonani jonakin päivänä toimitettaisiin kotitarkastus, kun palvelustyttö kertoi, että siviilipukuiset miehet, jotka hän oli tuntenut poliisipalvelijoiksi, olivat useamman kerran häntä puhutelleet ja kysyneet, mitä tein, keitä kävi luonani y.m. — Useita naisia, joita epäiltiin demokratian kannattajiksi, oli jo tällä tavalla tutkittu. Sama kohtalo saattoi minuakin odottaa, vaikkakin pidin sitä liian kohtuuttomana. Mutta usein käy niin, että vaikkakin pitää jotakin asiaa mahdollisena ja olisi aikaa ehkäistä sen seuraukset, jättää sen kuitenkin jonkun sokean sallimususkon vuoksi tekemättä. Niinpä jätin minäkin tuona päivänä paperini järjestämättä ja päätin lähiaikoina ennenkaikkea huolehtia terveydestäni, voidakseni heti voimien palattua ryhtyä kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa kasvatuksesta.
Annalla oli samana päivänä kova päänsärky ja hänen täytyi pysyä vuoteessa. Charlotte hoiti häntä. Minä istuin Annan pienessä vierashuoneessa kirjoittaen kirjettä ystävälleni Amerikkaan, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eräs herra pyrki puheilleni. Ajattelin, että se oli joku ennen mainitsemistani demokraattisista herroista, jotka joskus kävivät luonani, mutta hämmästyin suuresti, kun tulija oli ventovieras. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti, ja selitti kysyttyäni, mikä hänet toi luokseni, hiukan hämillään, että hänellä oli sangen epämiellyttävä tehtävä. Poliisipäällikkö oli nimittäin määrännyt hänen tarkastamaan paperini ja kutsumaan minut päällikön puheille. Olin ulkonaisesti mahdollisimman rauhallinen ja kysyin kylmästi, mikä oli syynä moiseen määräykseen. Hän pyysi anteeksi ja sanoi toimivansa vain määräysten mukaisesti, mutta luuli kuulleensa, että olin kirjevaihdossa jonkun Weigeltin kanssa — se oli — kuten aikaisemmin olen maininnut — hampurilaisen saarnaajamme nimi. — Vastasin hymyillen, että he vasta saisivat tekemistä, jos tahtoisivat tarkastaa kaikkien niiden ihmisten paperit, jotka olivat kirjevaihdossa tuon hyvänlaitaisen, rakastettavan miehen kanssa, joka ei vähääkään välittänyt politiikasta. Hän kysyi, oliko tämä minun huoneeni. Vastasin kieltävästi. »Mutta tehän kirjoititte, kun tulin sisään?» sanoi hän astuen pöydän luo, jolla kirjoitussalkku ja alottamani kirje lepäsivät. Hän otti ne haltuunsa, kumartaen samalla minulle kuin anteeksi pyytäen. Vereni kuohahti, kun tuo alhainen käsi taittui lehtisiin, joille olin uskonut ajatuksia ja tunteita vain ystävää varten. Millaista oli sivistys, joka suvaitsi moista raakalaisuutta? Parempi on itämailla vallitseva tapa, jonka mukaan epäluulonalaiselle ihmiselle suorasukaisesti lähetetään nuora ilman että lain ja oikeuden nimessä loukataan pyhintä, mitä ihmisellä on: hänen ajatustensa ja tunteittensa salaisuutta.
Virkamies vaati nähdä huonettani. Kun ulko-ovi oli sisäpuolelta lukossa, saattoi sinne päästä vain Annan makuuhuoneen kautta. Virkamies ei kuitenkaan sallinut minun poistua läheisyydestään ja niin täytyi minun huutaa Charlottelle, että tämä avaisi huoneeni oven sisäpuolelta. Hän oli tietysti siksi säikäyksissään odottamattoman vierailun johdosta, ettei valitettavasti älynnyt poistaa huoneestani edes Teodorin kirjeitä pelastaakseen nämä kalliit muistot häväistykseltä, joka niitä odotti, sillävälin kun minä poliisivirkailijan kanssa kiersin käytävän kautta huoneeni ulko-ovelle. Tunsin sekä suuttumusta että ivan halua nähdessäni eteisessä asestetun sotilaan. Oliko luultu, että revolveri kädessä ottaisin vastaan järjestyksenvalvojan! Silläkö tavalla poliisilaitos käsitti aatteen naisen vapautumisesta? Tämän väärinkäsityksen vuoksi kai poliisi olikin niin häpeissään ja nolo. Huoneessani riensi hän suoraapäätä kirjoituspöytäni luo ja otti haltuunsa kaikki siellä olevat paperit pikaisesti niitä silmättyään. Paperien Joukossa oli pieni pinkka muistiinpanolehtisiä Hampurin luentojen ajoilta. Tiesin, että niiden mukana oli yksi ainoa lehtinen, josta kiukkuinen poliisilaitos olisi voinut saada todistuskappaleen, vaikka sen sisällys ei ollutkaan valtion turvallisuudelle vaarallinen. Se oli yksinkertaisesti luettelo puheenparsista ja nimityksistä, jonka olin laatinut ystävieni kanssa Hampurissa voidaksemme vapaasti antaa tietoja toisillemme, kun oli yleisesti tunnettua, etteivät viranomaiset siihen aikaan pitäneet kirjesalaisuuden rikkomista suurenakaan syntinä. Otin pinkan käteeni, selailin sitä virkailijan silmien edessä ja sanoin: »Kuten näette, on siinä tieteellisiä muistiinpanoja, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.» Hän heitti siihen nopean silmäyksen ja jatkoi pöytälaatikkojen tyhjentämistä. Samassa silmänräpäyksessä pistin hänen huomaamattaan vaarallisen paperin taskuuni ja ojensin hänelle pinkan, jonka hän asetti muiden tavaroiden joukkoon. Olin itsekin tyytyväinen mielenmalttiini tällä tuskallisella hetkellä. Uskon myöskin, ettei rohkeinkaan ihminen voi olla itsestään varma, ennenkuin on saanut koetella vaaraa. Vain suupaltit ovat uskaliaita ennen koettelemusta.
Huolimatta tyydytyksentunteestani olin syvästi surullinen nähdessäni hänen keräävän kirjeitäni ja papereitani, noita onnellisten ja onnettomien hetkieni muistoja, jotka silti kaikki olivat yhtä pyhiä. Ulkonaisesti säilytin kuitenkin levollisuuteni. Kun kaikki oli koossa, tahtoi virkailija puhua yksityisesti Charlotten kanssa, jolloin minun täytyi pysyä yksin huoneessani. Senjälkeen täytyi hänet viedä Anna-parankin makuuhuoneeseen. Tämän päänsärky oli luonnollisesti mielenliikutuksesta yltynyt kahta pahemmaksi. Kun virkailija näki, että hän tosiaan oli sairas ja vuoteessa, änkytti hän anteeksipyynnön ja poistui. Lähtiessään toisti hän vielä määräyksensä, että tunnin kuluessa saapuisin poliisikamariin, sitten hän teki syvän kumarruksen ja sanoi jonkun verran liikutettuna: »Pyydän teiltä ihmisenä anteeksi sitä, mitä minun oli virkamiehenä tehtävä.»