»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa», vastasin. »Päinvastoin säälin teitä. Mahtaa olla surullista, kun ihmisen ja virkamiehen tehtävät ovat niin ristiriitaisia keskenään.»
Hänen lähdettyään tapasin Annan kyynelten vallassa, ja sukulaiset, joiden luona hän asui, syvästi järkytettyinä. Olin itse levollisin koko talossa, sillä tarvitsin vielä mielenmalttiani siihen, mikä oli edessä. Kaikki vapisivat puolestani ajatellen vankilaa ja muita mahdollisia kauhuja. Minun täytyi kuitenkin lähteä.
Lähdin yksinäni ja jalan. En tahtonut saattaa ketään syynalaiseksi, sitäpaitsi halusin esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti koko asiassa. Saavuttuani poliisikamariin, kysyin virkamiestä, jonka puoleen olin saanut käskyn kääntyä. Sain osakseni epäluuloisia katseita, ja vihdoin avattiin minulle eräs ovi verrattain epäkohteliaasti. Tulin suureen saliin, jossa lukuisia virkailijoita työskenteli kirjoituspöytien ääressä. Kaikki katsahtivat minuun, hymyilivät ja kuiskivat keskenään. Kysyin vielä kerran ylpeästi ja halveksien virkamiestä, jonka nimi oli minulle mainittu. Minut osoitettiin toiselle ovelle. Näin täytyi minun vielä kulkea useiden huoneiden läpi, kunnes vihdoin tulin mainitun poliisipäällikön kabinettiin. Hän otti minut kohteliaasti vastaan, pyysi istuutumaan sohvalle ja istahti itse viereiselle tuolille, niin että valo lankesi kasvoilleni minun kääntyessäni hänen puoleensa, mutta itse hän istui varjossa. Se oli nähtävästi viekas poliisitemppu, jonka avulla voidaan syytetyn kasvoista paremmin lukea, onko hän rikollinen. Hän sanoi puheensa aluksi, kuinka hallituksen oli ikävä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin naisen suhteen, joka kuului yleisesti kunnioitettuun perheeseen ja jonka oma veli oli Berlinissä korkeassa asemassa. Hän kysyi, mistä johtui, että siinä määrin olin etääntynyt perheeni mielipiteistä ja lähtenyt tielle, joka ikuisesti erotti minut seurapiiristä, jossa olin syntynyt ja kasvatettu. Kysyin häneltä puolestani, eikö hän uskonut naisillakin olevan vakaumuksia ja tarmoa seurata niitä. Vastauksen asemasta kohautti hän olkapäitään ja alotti todellisen kuulustelun. Hänen viekas ja silti typerä menettelytapansa herätti minussa syvää halveksimista. Annoin hänelle vain lyhyitä vastauksia. Yksinkertaiset, avoimet vastaukseni näyttivät sekä hävettävän että hämmentävän häntä. Hän kysyi, olinko tekemisissä Englannin siirtolaisten kanssa. Myönsin rauhallisesti ja sanoin että minulla siellä oli ystäviä, joiden kanssa olin kirjevaihdossa. Erityisesti hän näytti haluavan päästä selville siitä, keitä tunsin ja keiden kanssa seurustelin itse Berlinissä, nimittäen mainitsemani sanomalehden toimittajan. Sanoin tutustuneeni häneen erään artikkelin johdosta. Sitten hän puhui »erinäisistä muista henkilöistä», joiden myöskin oli täytynyt käydä minua tervehtimässä. Vastasin kieltävästi. Keskustelulla noiden herrojen kanssa ei ollut muuta tarkoitusta kuin silloisen taantumuksen aikana saattaa työläisille mahdolliseksi se, jota he nyt saavat onneksi tehdä avoimestikin: liittyä yhteen sivistystarkoituksessa ja keskinäiseksi avuksi ei tehdäkseen vastarintaa, vaan oikeutettuna yhteiskuntaluokkana, jopa osaksi yhteiskunnan kulmakivenäkin, luokkana, jolla täytyn olla oikeutensa, että se voisi täyttää myös velvollisuutensa.
Tätä suunnitelmaa, joka sisälsi tulevaisuuden idun työväelle, en tahtonut panna alttiiksi poliisin väärinkäsityksille ja päätin senvuoksi sanoa, etten ollut tuttu noiden herrojen kanssa pelastaakseni heidät ikävyyksiltä, jotka minua mahdollisesti odottivat.
Kun poliisi virkailija huomasi, ettei hän saanut minua tunnustamaan syyllisyyttäni, että pysyin levollisena ja lujana enkä tehnyt pienintäkään myönnytystä, alkoi hän äkkiä puhua aivan toisessa äänilajissa, muuttui tuttavalliseksi ja ystävälliseksi ja pyysi minua uskomaan, että tämä tapahtui kokonaan omaksi hyväkseni, että tahdottiin tehdä palvelus korkeassa asemassa olevalle perheelle ja johtaa minut takaisin tielle, jolla minun kasvatukseni ja arvoni perustalla täytyi vaeltaa. Kiitin häntä ivallisesti tästä huolenpidosta, mutta valitettavasti täytyi minun sanoa hänelle, etten voinut kulkea muuta tietä kuin omantuntoni minulle määräämää. Nähdessään, ettei tämäkään tepsinyt, tarttui hän vielä erääseen keinoon ja teki viittauksia siihen suuntaan, että olin kenties väärässä luottaessani niihin, joita nimitin ystävikseni, että Charlotte, hänen keskustelustaan päättäen poliisin kanssa, ei ollut osoittautunut erittäin suopeaksi minua kohtaan. Tämä oli ensimäinen isku, jolla hän tosiaan osui sydämeeni. En ollut peljännyt vaaroja ja vastuksia, jotka mahdollisesti olivat edessäni, mutta se koski, että eräs niistä, joka jakoi yksinäisyyteni ja tunsi luonteeni ja kohtaloni, olisi voinut minut pettää. Vastasin hänelle kuitenkin lyhyesti, etten sitä, uskonut.
Nähdessään vihdoin, ettei tämäkään auttanut sanoi hän: »Näen, etten mahda teille mitään. Minun täytyy ensin saada uusia tietoja ja lukea paperinne. Ylihuomenna samaan aikaan täytyy teidän jälleen saapua tänne. Muuten», lisäsi hän viekkaasti hymyillen, »ei minun kai tarvinne huomauttaa, ettei teidän ole pakko odottaa täällä ololipussanne määrätyn ajan päättymistä.»
Olin nimittäin heti saavuttuani Berliniin hankkinut ololipun poliisilta.
Oliko tämä viittaus, että poistuisin ja he pääsisivät enemmistä vaivoista?
Vastasin hänelle: »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä Berlinistä?
Teen sen mielelläni, sillä en viihdy täällä.»
»Niin, eikö totta, täkäläinen paksu virkavaltainen ilma on tukahuttavaa», sanoi hän viekkaasti hymyillen ja hieroen käsiään tyytyväisyydestä.